Ukko Merlier'n myllyllä elettiin suurellisesti tuona kauniina kesä-iltana. Kartanolle oli asetettu yhteen jonoon kolme pöytää, jotka odottivat vieraita. Koko seutu tiesi, että Merlier'n tytär Françoise sinä päivänä piti kihlattaman Dominiquen kanssa. Dominique oli poika, jota sanottiin laiskaksi, mutta jota naiset kolmen peninkulman laajalta katselivat lempein silmin, niin oli hän hyvännäköinen.
Ukko Merlier'n mylly oli oikein hupaisella paikalla. Se oli keskellä Rocreusea, juuri siinä, missä valtamaantie tekee mutkan. Kylässä on ainoastaan yksi katu, kaksi huoneriviä, yksi tien kumpaisellakin puolella; mutta siinä missä tie polveutuu, laajenevat niityt; suuret puut, joita kasvaa Morelles-virran äyräillä, antavat notkolle oivallisen varjon. Koko Lothringissa ei löydy ihanampaa seutua. Oikealla ja vasemmalla kohoaa tiheitä metsiä, ikivanhoine puineen, pitkin tasaisesti viettäviä mäen rinteitä, ja antavat näköpiirille viheriän kehyksen. Etelässä avautuu tuo ihmeellisen hedelmällinen tasanko, jossa on äärettömiin asti viheriöitsevillä pensas-aitauksilla toisistaan erotettuja peltoja. Mutta Rocreusen paras sulo on se viileys, joka vallitsee tuossa varjoisessa pikku sopessa kuumimpinakin heinä- ja elokuun päivinä. Morelle tulee Gagnyn metsistä ja tuntuu kuin olisi se saanut raittiin viileytensä niistä lehtijoukoista, joiden alatse se on useampia penikulmia kulkenut; se tuo mukanaan metsien huminan ja niiden kylmän ja juhlallisen varjon. Ja siellä on muutakin virkistävää: kaikenlaista juoksevaa vettä lorisee puitten alla; joka askeleella pulppuaa lähde esiin; kun seuraa noita kapeita polkuja, näyttää kuin tunkeutuisi maan-alaisia järviä ylös sammaleen seasta, kuin käyttäisivät ne pienintäkin koloa puitten juurella ja kivien välissä, laajentaakseen kristallikirkkaiksi vesipeileiksi. Nämä purot kuiskuttelevat niin kuuluvasti, niin monilukuisena köörinä, että ne hämmentävät punatulkkujen kyherryksen. Luulisi olevansa loihditussa puistossa, jossa keinotekoiset kosket kaikkialla lorisevat.
Niityt siellä alhaalla ovat kosteita. Jättiläiskastanjat luovat tummia varjoja. Niittyjen laidassa muodostavat pitkät, humisevat poppelirivit tiheän seinän. Kaksi käytävää, suurine vaahterineen, vie kentän poikki ylös muinaiseen Gagnyn linnaan, joka nyt on rauniona. Tässä alatikosteassa maa-alassa kasvaa tavattoman korkeata ruohoa. Se on ikäänkuin jonkunlainen, syvällä kahden metsäisen harjun välissä oleva penger, jonka nurmikkona ovat niityt ja jossa kukkasarkoja reunustaa jättiläispuut. Kun aurinko puolenpäivän aikaan paistaa kohtisuoraan, harventuvat varjot ja auringon paahtama ruoho nukkuu kuumuuteen, samalla kun väriseväin puunlatvain alla vallitsee raitis viileys.
Ja siellä eläytti ukko Merlier'n mylly kolkutuksillaan osan tuota rehevätä kasvullisuutta. Muurisavesta ja laudoista tehty rakennus näytti olevan vanha kuin taivas. Sitä kasteli puoleksi Morelle, joka tällä kohtaa laajenee läpikuultavaksi vesialtaaksi. Siinä oli toe, ja vesi syöksyi muutaman meetterin korkeudelta myllyn pyörään, joka ritisi ja ratisi kääntyessään; sen ääni oli aivan kuin vanhan uskollisen palvelijan henkeä ahdistava yskä. Kun neuvottiin isä Merlier'tä hankkimaan itselleen uutta myllynpyörää, ravisti hän päätään ja sanoi, että uusi pyörä on laiskempi ja tekee huonompaa työtä; ja hän paikkasi vanhaa kaikella mitä käsiinsä sai, tynnyrin kimmillä, ruostuneella romuraudalla, sinkillä ja lyijyllä. Pyörä näytti siten vaan eloisammalta eriskummallisella muodollaan, jota ruoho- ja sammalköynnökset kaunistivat. Kun vesi sitä piiskasi hopeasuihkullaan, oli se aivan helmien peitossa; vanhan, kummallisen rämän nähtiin pyörivän koristettuna säteilevillä helminauhoilla.
Se osa myllystä, joka siten oli Morellen kasteltavana, oli ikivanhan, muinais-aikaisen arkin näköinen, joka oli joutunut karille siinä. Suurin osa asuinhuoneuksesta oli rakennettu paaluille. Vesi tunkeutui sisään lattian alle; siellä löytyi reikiä, jotka koko seutu tunsi ankeriaista ja suunnattoman suurista ravuista, joita sieltä saatiin. Kosken alapuolella oli vesi peilikirkasta, ja kun ei pyörä sitä hämmentänyt vaahdollaan, nähtiin suuria kaloja laumoittain hiljakseen uivan eteenpäin kuin sotalaivasto. Rappeutuneet portaat johtivat alas virtaan erään paalun vierestä, johon oli vene vitjoilla kiinnitettynä. Pyörän yläpuolella oli puinen kalteri. Ikkunoita oli säännöttömästi siellä täällä. Ristiin rastiin oli nurkkia, pieniä muurattuja kohtia, lisärakennuksia, parruja ja kattoja, niin että mylly näytti vanhalta hävinneeltä linnalta. Mutta muratit olivat kasvaneet esiin, ja kaikenlaiset köynnöskasvit käyttivät suurimmat raot. Vallasnaiset, jotka ohi kulkiessaan osuivat näkemään ukko Merlier'n myllyn, piirsivät sen muistikirjaansa.
Tien puolelta oli rakennus paremmin säilynyt. Sieltä kävi kivinen portikko pihalle, jonka oikealla ja vasemmalla sivulla liiteri ja talli olivat. Kaivon luona oli äärettämän suuri jalava, joka peitti varjollaan puolen pihaa. Perällä näkyi asuinrakennus, jossa oli neljä ikkunaa ja niiden yläpuolella kyyhkyislakka. Ukko Merlier'n ainoa ylpeys oli rappauttaa tämä talonsa etunäkö joka kymmenes vuosi. Se oli nykyään valkoiseksi maalattu, ja se huikaisi kylästä katsojaa, kun aurinko paistoi siihen keskellä päivää.
Ukko Merlier oli kahdenkymmenen vuoden ajan ollut Rocreusen määrinä[1]. Häntä kunnioitettiin sen omaisuuden tähden, jonka hän oli osannut koota. Arveltiin hänellä olevan lähemmä kahdeksankymmentä tuhatta, säästettynä penni penniltä. Kun hän oli mennyt naimisiin Madeleine Guillardin kanssa, jolla oli mylly myötäjäisinä, oli hänellä tuskin ollut muuta kuin terveet kädet. Mutta Madeleine ei koskaan katunut valintaansa, niin hyvästi oli Merlier hoitanut asiat. Nyt oli hänen vaimonsa kuollut ja hän oli tyttärensä Françoisen kanssa kahden. Hän olisi ihan varmaan voinut huoata ja antaa myllynpyörän levätä ja sammaloitua kokonaan, mutta hänen olisi ollut kovin ikävä ja talo olisi tuntunut hänestä autiolta. Hän teki sen vuoksi yhä työtä, huvikseen. Ukko Merlier oli tähän aikaan roteva ukko, pitkäkasvoinen ja totisen näköinen, eikä koskaan nauranut, mutta oli kuitenkin oikeastaan ilomielinen. Määriksi oli hänet valittu hänen rahojensa tähden ja myös senvuoksi, että hän osasi olla niin arvokkaan näköinen avioliittoa vahvistaessaan.[2]
[1] Määri on ranskalainen virkamies, joka vastaa jotenkin meidän pormestaria. Suom. muist.
[2] Ranskassa tehdään avioliitot laillisiksi määrin edessä. Suom. muist.
Françoise Merlier oli vast'ikään täyttänyt kahdeksantoista. Häntä ei pidetty minään seudun kaunottarena, sillä hän oli heiveräkasvuinen. Viidentoista vanhaan asti oli hän ollut melkein ruma. Rocreusen kylässä ei voitu käsittää, kuinka Merlier'n pariskunnan tytär, jonka vanhemmat olivat molemmat niin tuoreet ja rehevät, näytti niin hennolta ja kuihtuvalta. Mutta viidentoista vanhana tulivat hänen kasvonsa sievimmiksi mitä nähdä voi, vaikka hänen ruumiinsa yhä pysyi hoikkana. Hänellä oli mustat silmät, mutta samalla oli hänen ihonsa ihan valkea ja punainen, suu oli aina hymyssä, kuopat poskissa, avonainen otsa, jonka ympärillä näytti olevan alituinen auringonsädekehä. Vaikka hentoa tekoa senseutulaiseksi, ei hän kuitenkaan ollut laiha, kaukana siitä; hänestä kyllä näkyi, ett'ei hän ollut luotu kantamaan jauhosäkkejä, mutta hänestä tuli aikaa myöten hyvin täyteläinen, ja lopuksi oli hän kyllä tuleva pyöreäksi ja pulleaksi kuin kirkkoenkeli. Hänen isänsä ainainen vaitiolo oli tehnyt hänet pikkuvanhaksi. Ollakseen muille mieliksi hän aina nauroi. Pohjaltaan oli hän vakavaluontoinen.
Luonnollisesti liehakoivat kaikki ihmiset hänen ympärillään, enemmän hänen rahojensa kuin hänen ulkonäkönsä vuoksi. Ja hän oli vihdoin valinnut niin, että se suututti koko paikkakuntaa. Morelle-virran toisella puolen asui nuori mies, jonka nimi oli Dominique Penquer. Hän ei ollut kotoisin Rocreusesta. Kymmenen vuotta sitten oli hän tullut Belgiasta perimään enoansa, jolla oli ollut pieni talo Gagnyn metsän rinteessä, aivan vastapäätä myllyä, ainoastaan muutaman pyssynkannon päässä siitä. Hän tuli myömään taloa, hän sanoi, palatakseen sitten kotiansa. Mutta hän näytti ihastuneen seutuun, sillä hän ei lähtenyt paikasta pois. Hänen nähtiin viljelevän peltoliuskaansa ja korjaavan siitä hiukan kasvuksia, joilla hän eleskeli. Hän kalasti ja metsästi; useita kertoja olivat metsänvartijat vähällä ottaa hänet kiinni ja nostaa kanteen häntä vastaan. Tämä vapaa elämä saattoi lopuksi hänet huonoon maineesen, sillä talonpojat eivät voineet oikein käsittää, millä hän tuli aikaan. Hämäriä huhuja liikkui että hän olisi salametsästäjä. Laiska oli hän kaikissa tapauksissa, sillä usein tavattiin hän makaavan nurmella, aikoina, jolloin hänen olisi pitänyt tehdä työtä. Tölli, jossa hän asui, metsän äärimmäisten puitten suojassa, ei ollut sekään juuri rehellisen miehen asunnon näköinen. Akat eivät olisi ollenkaan hämmästyneet, jos hän olisi ollut liitossa susien kanssa tuolla Gagnyn linnan raunioilla. Nuoret tytöt uskalsivat kuitenkin joskus puolustaa häntä, sillä hän oli erittäin pulskan näköinen, tuo salaperäinen, solakkavartaloinen mies; hän oli pitkä kuin poppeli, sekä valkea-ihoinen, hänellä oli vaalea tukka ja parta, joka kimalteli kuin kulta auringon valossa. Ja eräänä kauniina päivänä selitti Françoise ukko Merlier'lle, että hän rakasti Dominiquea ja ett'ei hän koskaan suostu menemään naimisiin kenenkään muun kanssa.
Voitte ajatella, mikä kolaus se oli isä Merlier'lle Tapansa mukaan ei hän sanonut mitään. Hän oli totinen niinkuin aina, mutta sisällinen ilo ei enää loistanut hänen silmistään. Viikon aikaa oli väli kireä. Françoisekin oli oikein totinen. Ukko Merlier ei voinut käsittää, kuinka tuo kirottu sala-ampuja oli voinut saada hänen tyttärensä pään pyörälle. Dominique ei ollut koskaan käynyt myllyllä. Mylläripä rupesi vahtimaan ja näki armastelijan makaavan ruohikossa, Morellen toisella puolen, ja olevan nukkuvinaan. Françoise voi nähdä hänet kammarinsa ikkunasta. Asia oli selvä: he olivat rakastuneet toisiinsa luodessaan helliä silmäyksiä toisilleen myllynpyörän päällitse.
Kahdeksan päivää kului. Françoise tuli yhä totisemmaksi ja totisemmaksi. Ukko Merlier ei vieläkään puhunut mitään. Eräänä iltana toi hän aivan odottamatta Dominiquen muassaan kotiin. Françoise oli juuri pöytää kattamassa. Hän ei näyttänyt hämmästyvän, hän asetti vaan yhden lautasen lisäksi pöydälle, mutta poskiin tuli jälleen takaisin nuo pienet kuopat ja hymyily myöskin palasi. Aamulla oli ukko Merlier lähtenyt etsimään Dominiquea hänen töllistään metsän rinteessä. Siellä olivat molemmat miehet keskustelleet kokonaista kolme tuntia suljettujen ovien ja ikkunain takana. Milloinkaan ei ole kukaan saanut tietää, mitä heillä oli toisilleen sanottavaa. Se on vaan varma, että ukko Merlier kutsui Dominiquea pojakseen jo silloin kuin he lähtivät sieltä. Ukko oli varmaankin huomannut että poika, jota hän oli mennyt tapaamaan, tuo laiskuri, joka makaili nurmella saadakseen tyttöjen päät pyörälle, oli kunnon poika.
Koko Rocreusen kylässä tulivat kielet liikkeesen. Naiset seisoivat porttikäytävissä ja kertoivat yhä uudelleen, kuinka hupsu ukko Merlier oli, kun siten otti luokseen tuollaisen kuhjuksen. Hän antoi heidän puhua mitä tahtoivat. Ehkä muisti hän omaa naimistansa. Hänelläkään ei ollut penniäkään mennessään naimisiin Madeleinen kanssa myllyineen, mutta se ei ollut estänyt hänestä tulemasta hyvää miestä. Muutoin tekikin Dominique pikaisen lopun juoruista, ryhtymällä työhön, ja vielä sellaisella vauhdilla, että koko seutu hämmästyi. Myllyrenki oli juuri astunut sotapalvelukseen, eikä Dominique mitenkään suostunut, että joku toinen olisi hänen sijaansa pestattu. Hän kantoi säkkiä, kyyditsi kärryjä, taisteli vanhan pyörän kanssa, kun se juonitteli eikä tahtonut paikastaan hievahtaa, ja kaiken sen teki hän sellaisella innolla, että ihmiset tulivat häntä katsomaan, huvikseen. Ukko Merlier nauroi itsekseen, niinkuin hänen tapansa oli. Hän oli hyvin ylpeä siitä, että oli huomannut minkä arvoinen tuo poika oli. Ei mikään saa nuoria ihmisiä niin ponnistelemaan kuin rakkaus.
Kovasta työstä huolimatta ihailivat Françoise ja Dominique toisiaan. He tuskin puhuivat mitään, mutta he katselivat toisiaan lempeästi hymyillen. Vielä ei ukko Merlier maininnut sanaakaan naimisesta, ja molemmat nuoret kunnioittivat tätä vaiti-oloa, odottaen että vanhus ilmoittaisi tahtonsa. Viimeinkin eräänä päivänä, heinäkuun keskipaikoilla, oli hän antanut asettaa kolme pöytää pihalle, suuren jalavan alle, ja kutsunut ystävänsä Rocreusestä tulemaan ja juomaan lasin hänen kanssaan. Kun kartano oli täynnä väkeä ja kaikki olivat tarttuneet laseihinsa, kohotti ukko Merlier lasinsa korkealle ja sanoi:
"Olen kutsunut teidät, saadakseni ilmoittaa, että Françoise menee naimisiin tuon pojan kanssa pyhän Ludvigin päivänä."
Syntyipä melu ja lasien kilinä. Kaikki ihmiset nauroivat. Mutta ukko
Merlier korotti äänensä vielä kerran ja sanoi:
"Dominique, suutele morsiantasi. Se kuuluu asiaan."
Ja he suutelivat toisiaan aivan punaisina kasvoiltaan, samalla kun läsnäolevat vieraat nauroivat vielä kovemmin. Oli erittäin juhlallista. Juotiin pienestä tynnyristä. Myöhemmin illalla, kun ainoastaan läheisimmät ystävät olivat jäljellä, keskusteltiin tyynemmin. Yö oli tullut, tähtikirkas, hyvin valoisa yö. Dominique ja Françoise istuivat vierekkäin penkillä, eivätkä puhuneet mitään. Muuan vanha talonpoika puhui sodasta, jonka keisari oli julistanut Preussille. Kylän kaikki nuoret miehet olivat jo lähteneet. Vielä edellisenä iltana oli sotajoukkoja kulkenut ohitse. Siitä tulee ankara ottelu.
"Pyh!" sanoi ukko Merlier onnellisen miehen itsekkäisyydellä. "Dominique on ulkomaalainen, hänen ei tarvitse lähteä. Ja jos preussiläiset tulevat, on hän täällä kotona vaimoansa puolustamassa."
Ajatusta, että preussiläiset voivat tulla, pidettiin sukkelana leikkinä.
Heille annetaan hyvä selkä sauna, ja siunaaman ajassa!
"Minä olen jo nähnyt ne, minä olen jo nähnyt ne", kertoi vanha talonpoika synkästi.
Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten kilistettiin vielä kerran. Françoise ja Dominique eivät olleet kuulleet mitään; he olivat hiljaa tarttuneet toistensa käsiin penkin takana, niin ett'ei kukaan huomannut, ja tämä teki heidät niin onnellisiksi ja tyytyväisiksi, että he istuivat siinä aivan hiljaa ja katselivat pimeään.
Kuinka lauhkea ja ihana yö! Kylä molemmin puolin valkoista maantietä uinaili, tyynesti kuin lapsi. Ei kuulunut muuta kuin jonkun ennen aikojaan heränneen kukon laulu silloin tällöin. Läheisistä, suurista metsistä virtaili lempeitä tuulahduksia, jotka vierivät yli kattojen, kuni lempeät hyväilyt. Niityt tummine varjoineen näyttivät niin salaperäisiltä ja totisen majesteetillisilta, samalla kuin pimeässä lorisevat lähteet ja purot olivat ikäänkuin nukkuvan seudun raitis ja tasainen huokuminen. Myllyn nukkuva pyörä näytti väliin uneksivan, aivan kuin vanhat talonvahdit, jotka haukkuvat unissaan; se vinkui, se puheli itsekseen Morellen keinuttamana, jonka leveä putous piti sointuvaa ja kestävää ääntä kuin urkujentorvi. Milloinkaan ei ollut syvempi rauha vallinnut onnellisemmassa maailman sopessa.
Määrälleen kuukausi sen jälkeen, illalla ennen pyhän Ludvigin juhlaa, oli Rocreuse kokonaan pelon ja kauhistuksen vallassa. Preussiläiset olivat voittaneet keisarin ja lähenivät nopeasti kylää. Jo viikon ajan olivat maantietä kulkevat ihmiset ennustaneet preussiläisten tuloa: "He ovat Lormièressa — he ovat Novelles'ssa"; ja kun Rocreusessa kuultiin heidän niin nopeaan lähestyvän, luultiin joka aamu heidän astuvan esiin Gagnyn metsästä. Mutta he eivät tulleet, ja se vaikutti vielä enemmän levottomuutta. Aivan varmaan ryntäävät he kylään yöllä ja tappavat kaikki sen asukkaat.
Edellisenä yönä, vähää ennen päivän nousua oltiin kylässä levottomia. Asukkaat olivat heränneet kuullessaan mies-askelten kovan jyminän maantieltä. Naiset laskeutuivat jo polvilleen ja tekivät ristinmerkin; mutta kun raotettiin varovasti ikkunan luukkuja, tunnettiin tutut punaiset housut. Se olikin eräs ranskalainen komppania. Kapteeni oli heti kysynyt määriä ja jäänyt myllylle, keskusteltuaan ukko Merlier'n kanssa.