Älköön käsitettäkö tätä näytelmää muuksi kuin dramaattiseksi tarinaksi, joka käyttää hyväkseen draaman suoritustavan etuja, ikäänkuin yllättääkseen sielun sen salaisimmissa toiminnoissa, muuten antautumatta näyttämökappaleen aituuksiin ja ahnehtimatta näyttämöllisestä ruumillistuttamisesta koituvaa, epäiltävää hyötyä. Minulle myönnettäneen, että on mieletöntä otaksua voitavan kolmen tunnin kuluessa suoriutua tyhjentävästi kolmesta erinomaisesta ihmisestä, joiden toiminta johtuu ehkä tuhannenkin pikkurattaan toiminnasta, niinkuin ei voi olla mitään aihetta uskoa, että terävinkään sieluntuntija saisi neljässäkolmatta tunnissa kolme erinomaista henkilöä avautumaan pohjaan asti. Tässä oli tarjolla runsas määrä toisiinsa kasvettuneita tosiseikkoja, joita en mitenkään voinut ahtaa Aristoteleen ja Batteux'n kovin kapeihin paalukujiin.
Näytelmääni ei kuitenkaan häädä näyttämöltä erikoisesti sen ainesrunsaus, vaan pikemminkin sen sisällys. Sen rakenne vaati siinä esiintymään monia luonteita, jotka loukkaavat hienompaa siveellistä tunnetta ja kauhistuttavat meitä, siroihin tapoihin tottuneita. Jokaiselta ihmiskuvaajalta välttämättömyys vaatii tätä, jos hän haluaa tarjota todellisen elämän kuvan, eikä tekokaunista ihantelua tai kaava-ihmisiä. On nyt kerta kaikkiaan tavallista, että paha on hyvän varjostuksena ja että hyve saa elävimmän värityksen, jouduttuaan ristiriitaan paheen kanssa. Ken on asettanut määräkseen kukistaa paheen ja kostaa uskonnon, siveydensääntöjen ja yhteiskunnan lakien puolesta näiden vihollisille, hänen täytyy paljastaa pahe kamalassa alastomuudessaan ja näyttää se ihmiskunnalle koko summattomuudessaan, — hänen täytyy itse tarpeen tullen käydä läpi sen öiset sokkelolinnat, — hänen täytyy osata pakoittautua mielentiloihin, joiden luonnonvastaisuutta hänen sielunsa kammoaa.
Tässä tuodaan esiin pahe koko sisäisine rakenteineen. Fransissa se purkaa omantunnon sekasortoiset kauhut voimattomaan järkeilyyn, näivettää tuomitsevan tunteen ja lyö ilveilyksi uskonnon vakavan äänen. Ken on ehtinyt niin kauas (jota kunniaa me emme häneltä kadehdi), että teroittaa järkeään sydämensä kustannuksella, hänelle pyhinkään ei ole enää pyhää, — hänelle ei ihmisyys, ei jumaluus merkitse mitään, kumpikin maailma on tyhjää hänen silmissään. Olen koettanut hahmoitella tällaisesta epäihmisestä sattuvan, elävän muotokuvan, jakaa osiinsa hänen palojärjestelmänsä täydellisen koneiston — sekä koetella sen voimaa totuutta vastaan. Missä määrin se on sille onnistunut, sitä tarkattakoon tämän tarinan edistyessä. Arvelen tavanneeni luonnontotuuden.
Hänen rinnallaan seisoo toinen, joka saa ehkä montakin lukijoistani hämilleen: henki, jota pahin rikollisuus houkuttelee vain siihen liittyvän suuruuden vuoksi; sen vaatiman voiman takia; siitä johtuvien vaarojen tähden. Merkillinen, arvokas luonne, joka on saanut osakseen voiman kasvaa välttämättömästi siihen suuntaan, minkä se voima saa, kasvaa joko Brutukseksi tai Catilinaksi. Onnettomat asianhaarat määräävät hänet jälkimäiseen suuntaan, ja vain hirveän harhakierroksen tehtyään hän pääsee edelliselle tielle. Väärien käsitysten toiminnasta ja vaikutuksesta, kaikkien lain rajojen yli tulvivan voiman ylenpalttisuuden piti luonnonpakosta pirstoutua porvarillisia olosuhteita vasten, ja näihin haltioituneisiin unelmiin suuruudesta ja elämäntyöstä tarvitsi liittyä vain katkeruutta ihanteetonta maailmaa kohtaan, niin oli valmis se kumma Don Quixote, jota me rosvo Moorina kammoamme ja rakastamme, ihailemme ja säälittelemme. Toivoakseni minun ei tarvitse edes huomauttaa, että yhtä vähän kuin espanjalaisen ivaromaani suomii vain ritareita, yhtä vähän minä näytän tätä kuvastinta yksinomaan rosvoille.
Nykyään on myös ylevänä muotina antaa älynsä loistaa uskonnon kustannuksella, niin että tuskin enää käy nerosta, ellei laske jumalatonta pilkkaansa pahnailemaan sen pyhimpiä totuuksia. Raamatun jalo yksinkertaisuus saa sietää, että sitä jokapäiväisessä seuraelämässä niin sanotut älypäät repeloivat ja naurettavaksi vääristelevät; sillä mitä pyhää ja vakavaa ei vääntelemällä ja kääntelemällä saa naurunalaiseksi? — Toivoakseni en ole hankkinut uskonnolle ja todelliselle siveydelle kovin arvotonta hyvitystä, jättäessäni nämä nenäkkäät Sanan-halveksijat riettaimpien rosvojeni hahmoissa alttiiksi ihmisten ylenkatseelle. Mutta vielä enemmän. Näiden moraalittomien luonteiden, joista edellä oli puhe, täytyi loistaa eräiltä puolilta, useinpa korvatakin älyllään se puutos, mikä heillä oli sydämessä. Tässä kohden olen vain ikäänkuin sanallisesti kopioinut luontoa. Jokaiseen, konnaankin, on painettuna jonkin verran näkyviin jumalankuvan tuntomerkki, ja ehkäpä suuren rikollisen ja suuren vanhurskaan välillä ei ole välimatkaa niinkään paljoa kuin jälkimäisen ja pienen syntisen välillä; sillä siveellisyys kasvaa yhtä rintaa voimien kanssa, ja kuta laajemmat lahjat, sitä laajempi ja kauheampi niiden harhautuminen, ja sitä suuremmaksi syyksi luettava niiden väärinkäyttö.
Klopstockin Adramelech herättää meissä tunteen, missä ihailu sulaa inhoon. Miltonin Saatanaa me seuraamme vavisuttavalla hämmästyksellä läpi eksyttävän kaaoksen. Vanhojen näytelmärunoilijain Medea jää kammottavaisuudestaan huolimatta sentään suureksi, ihanaksi naiseksi, ja lukija ihailee Shakespearen Rikhardia aivan yhtä varmaan kuin hän vihaisikin häntä, jos tuo konna seisoisi hänen edessään päivän valossa. Kun siis määränäni on esittää kokonaisia ihmisiä, niin minun täytyy ottaa kuvaan myös heidän oivalliset puolensa, joita ei kurjimmastakaan täydelleen puutu. Jos tahdon varoittaa tiikerin vaarallisuudesta, niin en silti saa kieltää sen kauniin täplätaljan komeutta, jottei kaivattaisi tiikeriä tiikerissä. Eikä ihminen, joka on pelkkää konnuutta, kuulu ensinkään taiteen maailmaan; hän vain työntää luotaan, vaikka hänen päinvastoin pitäisi kiinnittää itseensä yleisön huomio. Hänen puhuessaan käännettäisiin heti lehteä. [On otettava huomioon, että tämä esipuhe on kirjoitettu näytelmän ensi painosta varten.] Jalo sielu sietää jatkuvaa moraalista epäsointua yhtä vähän kuin korva veitsen raaputusta lasiin.
Mutta juuri sen vuoksi tahdon itse olla neuvomatta tämän näytelmäni esittämiseen näyttämöllä. Jo muutenkin vaaditaan molemmilta, niin runoilijalta kuin hänen lukijaltaankin, suhteessaan siihen vissi määrä hengenvoimaa: edelliseltä, ettei hän kaunistele pahetta, jälkimäiseltä, ettei hän salli jonkin kauniin puolen lahjoa itseään pitämään arvossa myös rietasta pohjaa. Minuun nähden ratkaiskoon asian joku kolmas — mutta lukijaini pätevyyttä siihen en pidä aivan taattuna. Roskaväki, jolla en suinkaan tahdo tarkoittaa yksinomaan kadunlakaisijoita, roskaväki on (meidän kesken sanoen) levittänyt juurensa lavealle joka suuntaan, ja onnettomuudeksi se — johtaa yleistä mielipidettä. Ollen liian likinäköinen käsittämään teokseni kokonaisuutta, liian ahdasmielinen ymmärtämään sen suuruutta, liian ilkeä ottamaan huomioonsa sen hyvyyttä, se tulee, pelkään, ehkä tekemään tyhjäksi tarkoitukseni, luulee ehkä löytävänsä tässä puolustuskirjan paheelle, jonka minä kuitenkin tuomitsen tuhoon, ja vaatii oman yksinkertaisuutensa korvausta runoilija-poloiselta, jolle tavallisesti tapahtuu kaikkea muuta paitsi oikeus.
Abdera ja Demokritos palaavat ikuisesti uudelleen esille, ja kunnon Hippokratestemme täytyisi käyttää avukseen kokonaiset pärskäjuuri-istutukset, jos heidän mieli päästää meidät parantavilla lääkekeitteillään pahasta. Liittykööt vain niin monen monet totuuden ystävät opettamaan kanssaihmisiään saarnatuoleista ja näyttämöiltä: roskaväki pysyy iäti roskaväkenä, vaikka aurinko ja kuu muuttuvatkin ja maa ja taivas vanhenevat kuin vaate. Ehkä minun olisi pitänyt, heikkosydämisten iloksi, noudattaa vähemmän uskollisesti luontoa; mutta vaikka se kovakuoriainen, jonka me kaikki tunnemme, kaivaakin lantaa eroon helmistä, vaikka onkin saatu kokea tulen polttavan ja veden hukuttavan, — niin onko sen vuoksi helmi, tuli, vesi pantava takavarikkoon?
Uskallan lukea näytelmäni, sen merkillisen ratkaisun takia, täydellä syyllä kuuluvaksi siveellisiin kirjoihin; pahe kehittyy siinä arvoiseensa päätökseen. Hairahtunut palaa lakien viittaväylälle. Hyve perii voiton. Ken suhtautuu minuun vain niin kohtuullisesti, että ottaa lukeakseen teokseni kokonaan ja tahtoakseen ymmärtää minua, hänen voin odottaa — en ihailevan minua runoilijana, vaan kunnioittavan minua rehellisenä miehenä.
Kirjoitettu pääsiäisenä 1781.
Julkaisija.
MAKSIMILIAN, hallitseva kreivi VON MOOR.
KAARLE | hänen poikiaan.
FRANS |
AMALIA VON EDELREICH.
SPIEGELBERG |
SCHWEIZER |
GRIMM |
RAZMANN | elostelijoita, sittemmin ryöväreitä.
SCHUFTERLE |
ROLLER |
KOSINSKY |
SCHWARZ |
HERMAN, erään aatelismiehen äpärä.
DANIEL, kreivin palvelija.
PASTORI MOSER.
ERÄS MUNKKI.
Rosvojoukkio.
Sivuhenkilöltä.
Tapahtumapaikka on Saksassa. Tapahtuma-aika noin kaksi vuotta.
Frankki.
Sali Moorin linnassa.
FRANS. Mutta voitteko tosiaankin hyvin, isä? Näytätte niin apealta.
VANHA MOOR. Aivan hyvin, poikani — mitä tahdoit sanoa minulle?
FRANS. Posti on tullut — kirje leipzigiläiseltä kirjeenvaihtajaltamme —
V. MOOR (elostuen). Uutisiako Kaarle pojastani?
FRANS. Hm, hm! — Niitä kyllä. Mutta pelkään — en tiedä voinko — terveyteenne katsoen? — Voitteko todella aivan hyvin, isä?
V. MOOR. Kuin kala vedessä! — Kirjoittaako hän pojastani — Mistä sait tämän huolen? Olet kysynyt minulta kahdesti.
FRANS. Jos olette sairas, — jos teissä on vähintäkään oiretta sinnepäin, niin jääköön tämä asia — puhun siitä teille sopivampaan aikaan. (Puolittain itsekseen.) Tämä sanoma ei ole raihnaalle otollinen.
V. MOOR. Jumala! Mitä saanenkaan kuulla?
FRANS. Sallikaa minun ensin vetäytyä hetkeksi syrjään vuodattamaan säälin kyynel tuhlaajaveljeni takia — minun pitäisi iäti olla vaiti, sillä hän on teidän poikanne, minun pitäisi iäksi salata hänen häpeänsä — sillä hän on minun veljeni. — Mutta ensimäinen surullinen velvollisuuteni on totella teitä — siksi antakaa minulle anteeksi!
V. MOOR. Voi Kaarle, Kaarle! Tietäisitpä, miten käytöksesi kiduttaa isäsi sydäntä! Tietäisitpä, että yksi ainoa iloinen uutinen sinusta lisäisi kymmenen vuotta ikääni, tekisi minut nuorukaiseksi — sen sijaan että nyt jokainen sanoma saattaa minut askelen lähemmä hautaani!
FRANS. Jos niin on, vanhus, niin jääkää hyvästi, — muutoin repisimme kaikki jo tänään hiukset päästämme arkkunne ääressä.
V. MOOR. Jää! — Yksi lyhyt askel on vielä otettava, — tehköön hän tahtonsa! (Istuutuen). Hänen isiensä synnit etsiskellään kolmanteen ja neljänteen polveen, — täyttäköön hän tehtävänsä!
FRANS (ottaa kirjeen taskustaan). Tunnette kirjeenvaihtajamme. Katsokaa! Antaisin sormen oikeasta kädestäni, jos voisin sanoa häntä valehtelijaksi, katalaksi, myrkylliseksi valehtelijaksi — — Tyyntykää! Saatte suoda anteeksi, etten anna teidän itse vielä lukea kirjettä. Ette saa vielä kaikkea tietää.
V. MOOR. Kaikki, kaikki, — poikani, säästät minut kulkemasta kainalosauvoin.
FRANS (lukee). "Leipzig, 1 p. toukokuuta. — Ellei minua sitoisi lupaus olla salaamatta sinulta, rakas ystävä, vähintäkään siitä, mitä voin saada tietooni veljesi elämästä, niin ei koskaan joutuisi syytön kynäni tällä tavoin syypääksi julmuuteen sinua kohtaan. Sadat kirjeesi vakuuttavat minulle, että tämäntapaisten sanomain täytyy raadella sinun veljensydäntäsi; on kuin näkisin sinun jo tuon kunnottoman, tuon kurjan" — (vanha MOOR peittää kasvonsa). Luen vain lievimmät kohdat, isä, "— tuon kurjan takia kyynelissä kylpevän", ah, ne vierivät, — ne tulvivat säälin virtana poskiani alas — "on kuin näkisin jo vanhan, hurskaan isäsi kuolonkalpeana" — Jeesus, Maaria! Näytättehän siltä jo ennenkuin tiedätte paljon mitään.
V. MOOR. Edelleen, edelleen!
FRANS. "— kuolonkalpeana vaipuvan tuoliinsa ja kiroavan sitä päivää, jolloin hän ensi kerran kuuli itseään sopertaen kutsuttavan isäksi. Ei ole haluttu paljastaa minulle kaikkea; ja siitä vähästä, mitä minä tiedän, saat sinä tietää vain vähän. Veljesi näyttää nyt täyttäneen häpeänsä mitan; minä ainakaan en tiedä mitään siitä, mitä hän todella on saanut toimeen, ellei hänen neroutensa tässä kohden voita minun älyäni. Ensin tehtyään velkaa neljäkymmentätuhatta tukaattia" — sievoinen taskuraha, isä, — "ja sitä ennen vieteltyään erään rikkaan pankkiirin tyttären sekä haavoitettuaan kuolettavasti kaksintaistelussa tämän kosijan, erään ylhäisen, kunnon nuorukaisen, oli hänellä kylliksi rohkeutta viime yönä pujahtaa oikeuden käsistä seitsemän muun kanssa, jotka hän oli vetänyt mukaansa elosteluunsa" — Jumalan nimessä, isä, mikä teitä vaivaa?
V. MOOR. Riittää! Keskeytä, poikani!
FRANS. Säästän teitä. — "Hänet on määrätty vangittavaksi, häväistyksen kärsineet vaativat kuohuissaan hyvitystä, hänen päästään on luvattu palkinto, — Moorin nimi" — Ei, poloiset huuleni eivät sentään saa surmata isää! (Repii kirjeen.) Älkää uskoko, isä, älkää uskoko tästä sanaakaan!
V. MOOR (itkee katkerasti). Nimeni! Rehellinen nimeni!
FRANS (lankeaa hänen kaulaansa). Kurja, kolmasti kurja Kaarle! Enkö tätä aavistanut, kun hän jo poikasena vaani tyttöjä, kolusi katupoikain ja hulttioitten kanssa maat ja mantereet, karttoi kirkon näkemistäkin kuten pahantekijä vankilaa ja heitti teiltä kiristämänsä rahat ensimäisen vastaantulevan kerjäläisen hattuun, sillä välin kun me ylensimme kotona mielemme hurskaisiin rukouksiin ja pyhien saarnakirjojen tutkisteluun? — Enkö tätä aavistanut, kun hän lueskeli Julius Caesarin ja Aleksanteri Suuren sekä muiden paatuneitten pakanain seikkailuja mieluummin kuin katumuksentekijän Topiaan tarinaa? — Sadasti ennustin teille tätä, sillä rakkauteni häneen pysyi aina lapsenvelvollisuuden rajoissa, — se vesa syöksee vielä meidät kaikki kurjuuteen ja häpeään! — Oi kunpa ei hänellä olisi Moorin nimeä, kunpa minun sydämeni ei sykkisi niin lämpimästi hänen tähtensä! Tämä jumalaton rakkaus, jota en voi kitkeä pois, syyttää minua vielä kerran Jumalan tuomioistuimen edessä.
V. MOOR. Voi toiveitani! Kultaisia unelmiani!
FRANS. Tiedän ne hyvin. Niistähän juuri puhuin. Se hengen tulisuus, mikä hehkuu pojassa, sanoitte te aina, joka saa hänet niin alttiiksi kaiken suuruuden ja kauneuden vaikutuksille; tuo avonaisuus, mikä kuvastaa sielua hänen silmissään, tuo tunteen herkkyys, joka sulattaa hänet aina tuskaa nähdessään kyyneleiseen osanottoon, tuo miehenmieli, joka ajaa häntä kiipeämään satavuotisten tammien latvaan ja ojien ja paalutusten ja vuolaitten virtojen yli kiitämään — tuo lapsekas kunnianhimo, tuo voittamaton itsepäisyys sekä kaikki nuo kauniit, loistavat avut, jotka orastivat hänessä ja näyttivät hänet isänsä pojaksi, tekevät hänestä kerran —- niin toivottiin — ystävälle lämpimän ystävän, kunnon kansalaisen, sankarin, suuren, suuren miehen. — Näettekö nyt, isä! Tulinen henki on kehittynyt, laajennut, kantanut jaloja hedelmiä. Katsokaas kuinka tuo avonaisuus on kuontunut röyhkeydeksi, katsokaas kuinka tunteen herkkyys kuhertaa hempeänä keimailijain edessä, kuinka se on altis jonkun Frynen suloille! Katsokaas kuinka tuo tulinen nerous on kuudessa lyhyessä vuodessa polttanut hänen elämän-öljynsä niin tarkoin, että hän kummittelee elävänä, ja ihmiset tulevat ja sanovat häpeämättä: c'est l'amour qui a fait ça! [Rakkaus se on tehnyt tämän!] Ah, katsokaas, kuinka se rohkea, yritteliäs älypää tahtoo suorittaa suunnitelmia, joiden rinnalla Cartouchen ja Howardin urotyöt menevät mitättömiin! Ja kunhan nämä ihanat oraat ehtivät kasvaa täyteen mittaansa, — mitä täydellistä voimmekaan odottaa hänen varhaisesta iästään huolimatta! — Ehkäpä koette, isä, vielä sen ilon, että saatte nähdä hänet johtamassa urhoparvea, joka hallitsee metsien pyhää hiljaisuutta ja keventää väsyneen vaeltajan matkataakan puoleen, — ehkäpä saatte vielä ennen hautaan vaipumistanne tehdä pyhiinvaellusretken hänen muistopatsaansa luo, jonka hän on itselleen pystyttänyt maan ja taivaan välille, — ehkäpä, oi isä, isä, saatte etsiä itsellenne toista nimeä, sillä muutoin teitä osoittelevat sormillaan katupojat ja kamasaksat, jotka ovat Leipzigin torilla nähneet herra poikanne kuvan.
V. MOOR. Ja sinäkin, rakas Frans, sinäkin? Voi lapseni, miten he tähtäävätkin — suoraan sydämeeni!
FRANS. Näette, että minä osaan olla sukkelakin, mutta minun sukkeluuteni on kuin skorpionin pistos. — Ja sitten tuo kuiva arki-ihminen, kylmä, puiseva Frans, — ja mitä nuo kaikki nimittelyt ovatkaan, joihin vastakohtaisuus hänen ja minun välillä yllytti teitä, kun hän istui sylissänne tai nyppi poskeanne —, hän kuolee kerran kotinurkkiinsa ja lahoo ja unhoittuu, kun sen sijaan tämän yleisneron maine kiitää Pohjoisnavalta hamaan Etelänavalle. Haa, kätensä ristii tuo kylmä, kuiva, puiseva Frans, kiittäen sinua, taivas — ettei ole hänen kaltaisensa!
V. MOOR. Suo anteeksi, lapseni; älä suutu isään, joka näkee pettyneensä toiveissaan. Jumala, joka Kaarlen kautta lähettää minulle kyyneliä, käyttää sinua, rakas Frans, pyyhkimään ne silmistäni.
FRANS. Niin, isä, hän pyyhkii ne silmistänne. Fransinne uhraa elämänsä teidän elämänne pitennykseksi. Teidän elämänne on se oraakkeli, jolta minä ennen kaikkea kysyn neuvoa siitä, mitä aion tehdä, se peili, jossa minä kaikkea tarkastan, — ei mikään velvoitus ole minulle niin pyhä, etten sitä oitis rikkoisi, jos on kallis henkenne kysymyksessä. — Uskotteko sanani?
V. MOOR. Sinulla on vielä suuria velvoituksia hartioillasi, poikani —
Jumala sinua siunatkoon siitä, mitä olit ja vasta olet minulle.
FRANS. Sanokaahan nyt minulle: jos teidän ei olisi pakko kutsua tätä poikaa omaksenne, ettekö olisi onnellinen mies silloin?
V. MOOR. Hiljaa, oi hiljaa! Kun kätilö toi hänet minulle, nostin hänet taivasta kohti ja huudahdin: "Enkö ole onnellinen mies?"
FRANS. Senpä sanoitte. Entä nyt? Kadehditte kehnointa alustalaistanne siksi, ettei hän ole tämän isä, — teillä on murhetta niin kauan kuin teillä on tämä poika. Se murhe kasvaa sikäli kuin Kaarlekin. Se murhe kalvaa elämänne juuria.
V. MOOR. Oh, hän on tehnyt minut kahdeksankymmenvuotiaaksi vanhukseksi.
FRANS. No niin — entäpä jos luopuisitte tuosta pojastanne?
V. MOOR (hypähtäen pystyyn). Frans, Frans, mitä sanot?
FRANS. Eikö juuri tämä rakkautenne häneen ole syynä kaikkeen murheeseenne? Ilman sitä rakkautta ei häntäkään enää ole teillä olemassa. Ilman sitä rikollista, tuomittavaa rakkautta on hän teistä kuin kuollut — kuin koskaan syntymätön. Ei liha eikä veri, vaan sydän se tekee meidät isiksi ja pojiksi. Kun ette tätä epäsikiötä enää rakasta, niin hän ei enää ole poikanne, vaikka hän olisikin lihaa teidän lihastanne. Hän on tähän saakka ollut silmäteränne, — mutta jos silmäteräsi pahentaa sinut, sanoo Sana, niin heitä se pois. On parempi päästä yksisilmäisenä taivaaseen kuin kaksisilmäisenä joutua helvettiin. On parempi tulla lapsetonna taivaaseen kuin että kumpikin, isä sekä poika, joutuvat helvettiin. Niin puhuu Jumala!
V. MOOR. Sinä vaadit siis minua kiroamaan poikani?
FRANS. En, en toki! — Poikaanne teidän ei pidä kiroaman. Ketä kutsutte pojaksenne? Häntäkö, jolle annoitte elämän, vaikka hän käyttää kaiken taitonsa lyhentääkseen teidän elämänne?
V. MOOR. Oh, se on liiankin totta! Tuomio käy näin ylitseni. Herra käyttää häntä aseenaan.
FRANS. Näettekö, kuinka lapsenomaisesti lempilapsenne teitä kohtelee! Hän kuristaa teidät isällisellä osanotollanne; surmaa teidät rakkaudellanne, lahjoo isänsydämenne, antaakseen vain armoniskun teille. Kun teitä ei enää ole olemassa, niin hän on tilustenne herra, viettiensä kuningas. Pato on murrettu ja hänen himojensa virta voi nyt tulvailla vapaasti. Ajatelkaa kerran itse olevanne hänen asemassaan! Kuinka monasti hänen täytyykään toivoa isänsä maan alle — kuinka usein veljensä —, jotka ovat niin armottomasti hänen hulttiomenonsa tiellä. Mutta onko se rakkautta rakkaudesta? Onko se lapsen kiitollisuutta isän lempeydestä? Se, että hän hetken irstaalle nautinnolle uhraa kymmenen vuotta teidän elämäänne? Se, että hän hekumallisessa tuokiossa heittää peliin isiensä maineen, joka on jo seitsemän vuosisataa pysynyt saastumatta? Sellaistako sanotte pojaksenne? Vastatkaa: sanotteko sellaista pojaksenne?
V. MOOR.
Säälimätön lapsi, mutta minun lapseni, minun lapseni sentään!
FRANS. Rakas, suloinen lapsi, jonka ainainen pyrintö on päästä isästään. — Kunpa te oppisitte ymmärtämään, kunpa suomukset putoaisivat silmistänne! Mutta teidän laupeutenne tukee välttämättä hänen irstauttaan, teidän suojeluksenne antaa sille oikeutusta. Totisesti, te vieritätte kirouksen pois hänen päänsä päältä; teidän päällenne, isä, teidän päällenne se tuomiona lankeaa.
V. MOOR. Oikein, aivan oikein! — Minun, minun yksin on syy!
FRANS. Kuinka monet tuhannet, jotka ovat juopuneet hekuman maljain ääressä, ovatkaan kärsimyksissä parantuneet. Ja eikö ruumiillinen tuska, kaiken riihattomuuden seuraus, ole jumalaisen tahdon viittaus? Saisiko ihminen julmalla hempeydellään muuttaa sen muuksi? Saako isä syöstä iäksi turmioon hänelle uskotun lunnaan? — Ajatelkaa tarkoin, isä: jos jätätte hänet joksikin aikaa kurjuuteensa, niin eikö hän ole välttämättä joko tekevä kääntymyksen ja parantuva — tai sitten hän tulee kurjuuden suuressa koulussa jäämään konnaksi, ja silloin — onnettomuudekseen isä tekee hemmoittelullaan tyhjäksi korkeamman viisauden aivoitukset! — No, isä?
V. MOOR. Kirjoitan hänelle, että vedän käteni pois hänestä.
FRANS. Niin teette oikein ja viisaasti.
V. MOOR. Että hän älköön koskaan tulko kasvojeni eteen.
FRANS. Se vaikuttaa terveellisesti.
V. MOOR (lempeästi). Kunnes hän on muuttunut.
FRANS. Aivan niin, aivan niin. — Mutta jospa hän sitten tulee hurskas naamari kasvoillaan, anelee sääliänne, hellittää teistä anteeksiannon, ja huomenna menee ja pilkkaa teidän heikkouttanne porttojensa sylissä? — Ei, isä! Hän palaa vapaaehtoisesti, kun hänen omatuntonsa on vapauttanut hänet syytöksestä.
V. MOOR. Kirjoitan siten hänelle oitis.
FRANS. Sana vielä, isä! Vihantunteenne, pelkään, voisi johtaa kynäänne kovin tylyihin sanoihin, jotka murtaisivat hänen sydämensä — ja sitä paitsi —, ettekö usko, että hän pitäisi jo sitä anteeksiantona, jos te pitäisitte häntä omakätisen vastauksen arvoisena? Siksi on parempi, että jätätte kirjoittamisen minulle.
V. MOOR. Tee se, poikani. — Ah, se olisikin särkenyt sydämeni!
Kirjoita hänelle — —
FRANS (nopeasti). Se on siis päätetty?
V. MOOR. Kirjoita hänelle, että tuhat verikyyneltä, tuhat unetonta yötä olen — — Mutta älä saata poikaani epätoivoon!
FRANS. Ettekö tahdo käydä levolle, isä? Tämä koski teihin kovasti.
V. MOOR. Kirjoita hänelle, että isänsydän — Sanon sinulle, älä saata poikaani epätoivoon! (Lähtee murheisena.)
FRANS (katsoo nauraen hänen jälkeensä.) Älä ole huolissasi, vanhus; et koskaan paina häntä rintaasi vasten. Tie siihen on häneltä katkaistu kuin tie helvetistä taivaaseen. — Hän oli riistetty sylistäsi, ennenkuin tiesit, että itse jaksaisit sitä tahtoa. — Olisinpa ollutkin kurja poropeukalo, ellen olisi saanut reväistyksi poikaa isänsä sydämeltä, vaikka hän olisi ollut rautasitein siihen nidottu. — Olen kiroista kutonut ympärillesi taikaverkon, jonka sisään hän ei pääse. — Onneksesi, Frans, poissa on tuo sylilapsi — metsä on kirkkaampi. Minun täytyy tarkoin piiloittaa nämä paperit, — kuinka helposti voisikaan joku tuntea käsialani. (Hän kokoaa kirjeenpalat kasaan.) — Ja murhe katkaisee pian vanhuksenkin elämänlangan, — ja Amalian sydämestä minun täytyy reväistä tämä Kaarle, vaikkapa puoli hänen elämäänsä jäisi jäljessä laahaamaan.
Minulla on suuri oikeus olla tyytymätön luontoon ja kunniani kautta, minä käytän sitä oikeutta. Miksi en minä ryöminyt ensimäisenä äitini kohdusta? Miksi en ole ainoa lapsi? Miksi piti minun saaman taakakseni tämä peloittava rumuus, juuri minun? Aivan kuin luonto olisi synnyttänyt minut jonkunlaisena jätteenä. Miksi juuri minulle tämä lappalaisnenä? Juuri minulle tämä neekerin turpa, nämä hottentotin silmät? Totisesti, luulen, että luonto on kaikista ihmislajeista kasannut kaiken inhoittavan ja pyöräyttänyt minut siitä. Kuolema ja kirous! Kuka antoi sille valtakirjan pidättää minulta sen, minkä toinen sai lahjaksi? Saattoiko joku lahjoa sen ennen veljeni syntymää? Tai loukata sitä juuri ennenkuin minä sain elämän? Kuinka saattoi luonto tehdä tehtävänsä näin puolueellisesti!
Ei, ei! Minä syytän sitä väärin. Antoihan se meille kekseliään hengen, heittäessään meidät alastomina ja surkeina tämän valtameren, maailman