HERMANN GESSLER, Schwyzin ja Urin valtavouti.
WERNER, vapaaherra von Attinghaus, lippuherra.
ULRICH von RUDENZ, hänen sisarenpoikansa.
Schwyzin miehiä:
WERNER STAUFFACHER
KONRAD HUNN
ITEL REDING
HANS MAUER
JÖRG HOF
ULRICH SCHMIED
JOST WEILER
Urin miehiä:
WALTER FÜRST
WILHELM TELL
RÖSSELMANN, pappi
PETERMANN, lukkari
KUONI, paimen
WERNI, metsästäjä
RUODI, kalastaja
Unterwaldin miehiä:
ARNOLD MELCHTAL
KONRAD BAUMGARTEN
MEIER SARNILAINEN
STRUTH WINKELRIED
KLAUS FLÜE
BURKHART BÜHEL
ARNOLD SEVA
PFEIFFER LUZERNILAINEN
KUNZ GERSAULAINEN.
JENNI, kalastajapoika.
SEPPI, paimenpoika.
GERTRUD, Stauffacherin puoliso.
HEDWIG, Tellin puoliso, Fürstin tytär.
BERTA von BRUNECK, rikas perijätär.
Talonpoikais-naisia:
ARMGARD
MECHTHILD
ELSBETH
HILDEGARD
Tellin pojat:
WILHELM
WALTER
Palkkasotureita:
FRIESSHARDT
LEUTHOLD
RUDOLF HARRAS, Gesslerin tallimestari.
JOHANNES PARRICIDA, Schwabin herttua.
STÜSSI, pellonvartia.
URIN HÄRKÄ.
VALTAKUNNAN AIRUT.
TYÖVOUTI.
MESTARI STEINMETZ, KISÄLLEJÄ ja APULAISIA.
JULKINEN KUULUTTAJA.
ARMELIAITA VELJIÄ.
GESSLERIN ja LANDENBERGIN ratsumiehiä.
MAAMIEHIÄ, VAIMOJA ja LAPSIA eri maakunnista
Vierwaldstätter-järven ranta, korkea ja kallioinen, Schwyziä vastapäätä.
Järvi muodostaa poukaman; maja lähellä rantaa. Kalastajapoika soutaa purressaan. Järven tuolla puolen näkyvät Schwyzin kylät, talot ja viheriöivät niitut kirkkaassa päivänpaisteessa. Vasemmalla katsojasta piirtyvät Haken-vuoren huiput, pilvien saartamina. Oikealla etäisimmässä taustassa jäävuoret. Jo ennen kuin esirippu nousee, kuuluu paimenloilun sävel (Kuhreihen) ja karjankellojen sopusointuinen kilinä, joka vielä jatkuu hetkisen avatullakin näyttämöllä.
KALASTAJAPOIKA (laulaa purressaan).
Paimenloilun sävel.
Vesi uimahan vaativi, maininki päilyy,
poika rannalle nukkui, ruohikko häilyy,
hän helkkehen kuulee
kuin huilujen ois,
kuin enkelikuorot
maill' Edenin sois.
Hän herää, jo autuutta ahmaisee,
hänen rintaansa lainehet huuhtoelee.
Soi aalloista ääni:
mies nuor', ole mun!
Ma nukkujan noudan
jo nuorena sun.
PAIMEN (vuorella).
Sävel: toisinto edellisestä.
Kesä keikkuen läks,
jäi laitumet huoleen.
Syys saa, kotipuoleen
jo paimenet käy.
Me vuorille lähdemme, taas täällä näymme,
käen laulavan kanssa kun laaksoja käymme,
kun lähtehet läikkyy ja maa pukeuu,
runot raikuu ja tohisee toukojen kuu.
Kesä keikkuen läks,
jäi laitumet huoleen.
Syys saa, kotipuoleen
jo paimenet käy.
ALPPI-AMPUJA (näkyy vastakkaisella kallionkielekkeellä).
Sävel: toinen toisinto.
Jyly vuorilla käy, epävarma on tie,
ei pelkää, ken alppi-ampuja lie,
hän uljaana astuu,
on ympäri jää,
kevät ei kuki, virpi
ei vihreäpää.
Hänen allansa on meri usmainen ain,
hälle maailma on rako pilvien vain,
hän ihmisten kaupungit
unhoittaa,
mikä luonnon on muoto
ja kukkiva maa.
(Maisema muuttuu, kuuluu kumea jyrinä vuorilta. Pilvien varjot kiitävät yli tienoon.)
Ruodi, kalastaja, tulee majasta. Werni, metsästäjä, astuu kalliolta. Kuoni, paimen, tulee maito-astia olallaan. Seppi, hänen apurinsa, seuraa häntä.
RUODI. Nopeesti, Jenni! Pursi maihin! Harmaa jo saapuu vuoren ukko, kumeasti Firn mylvii, pilviin peittyy Mythenstein ja viimaa jäistä puhuu Wetterloch. Me myrskyn saamme.
KUONI.
Saamme sateen myöskin.
Syö karja heinää, koira maata kuopii.
WERNI.
Sukeltaa vesikana, hyppii kalat.
Me rajuilman saamme.
KUONI (apurilleen). Katso, Seppi, ett'ei vain karja pääse karkuun.
SEPPI. Tunnen ma kelloistansa mustan Muurikin.
KUONI.
Siis kaikk' on koossa, se käy kauimpana.
RUODI.
On teillä, paimen, kauniit karjankellot.
WERNI.
Ja kaunis karja myös. Se omanneko?
KUONI. Niin rikas en, — on karja Attinghausin, mun arvon herrani. Ma kaitsen sitä.
RUODI.
Kas, kuinka kaunis tuon on kaulanauha!
KUONI. Se olevansa tietää kellokas; jos pois sen otan, syönnistään se lakkaa.
RUODI.
Loruja! Tuhma luontokappale —
WERNI. On järkeä myös luontokappaleilla. Me tiedämme sen, kauriin ajelijat. Niill' laitumillaan ain on vartia, mi korvaa heristää ja kimakasti varoittaa, koska saapuu joutsimies.
RUODI (paimenelle).
Kotiinko?
KUONI.
Syötetty on alpin ruoho.
WERNI.
Iloista palaamista!
KUONI. Teille samaa; palata ain ei teidän retkiltänne.
RUODI.
Mies juosten tänne tulee.
WERNI.
Tunnen hänet:
Baumgarten Alzellista.
Konrad Baumgarten (syöksyy esiin hengästyksissään).
BAUMGARTEN.
Pursimies!
Jumalan tähden, tänne venhe!
RUODI.
Mitä?
No, noh, mi kiire?
BAUMGARTEN.
Yli viekää minut!
Vesille vene! henki vaarassa on.
KUONI.
Maamies, mi teidän on?
WERNI.
Ken ajaa teitä?
BAUMGARTEN (kalastajalle). Ah, joutuin, joutuin! Kantapäilläni maavoudin ratsaat ovat. Mennyt mies ma olen, jos he minut kiinni saavat.
RUODI.
Miks ahdistavat teitä ratsumiehet?
BAUMGARTEN.
Mua ensin auttakaa, ma kerron sitten.
WERNI.
Verissä olette. Mit' tapahtuu?
BAUMGARTEN.
Rossbergin vouti keisarillinen —
KUONI.
Tuo sudenruoka! Hänkö ajaa teitä?
BAUMGARTEN.
Hän on nyt vaaraton. Ma tapoin hänet.
KAIKKI (peljästyen).
Mit' teitte? Luoja teitä armahtakoon!
BAUMGARTEN. Tein, mit' ois tehnyt joka vapaamies mun sijassa. Tein koti-oikeutta ma herjaajalle kunnian ja vaimon.
KUONI.
Siis kunniaanne loukkas linnanvouti?
BAUMGARTEN. Hän täyttänyt ei pahaa aikomustaan, sen kunnon kirveeni ja Herra esti.
WERNI.
Te hyvin teitte; siit' ei kukaan soimaa.
KUONI. Siis palkkansa sai konna. Sen hän kauan kansalta ansainnut on Unterwaldin.
BAUMGARTEN. Tekoni tunnetaan; mua ajetahan — puhuissa — Luoja auta! — aika kuluu —
(Ukonjyrinää.)
KUONI.
Nopeesti, lautturi! Mies yli saata!
RUODI. Ei käy. Jo rajuilma alkaa. Teidän on varrottava.
BAUMGARTEN.
En voi vartoa.
Ah, Herra! Joka hetki surmaa uhkaa.
KUONI (kalastajalle).
Jumalan nimeen! Lähimmäistäs auta!
Voi sama jokaiselle sattua.
(Myrskyä ja ukkosta.)
RUODI.
Käy hirmutuuli, järvi kuohuu, näätte —
En vastaan myrskyä voi purtta viedä.
BAUMGARTEN (syleillen hänen polviaan).
Teit' auttaa Herra, jos mua armahdatte —
WERNI.
Hänt' auta, pursimies! On hengen hätä.
KUONI.
Hän isä on ja häll' on vaimo, lapset.
(Jatkuvia ukonjyräyksiä.)
RUODI. On henki mullakin, myös vaimo, lapset. Te nähkää, kuinka hyrsky pauhaa, kuinka veen kohu käy ja kurimukset kuohuu; nyt järven voimat liikkuu pohjaan saakka. Halulla auttaisin ma kunnon miestä; mut on se mahdotonta, itse näätte.
BAUMGARTEN (vielä polvillaan). Niin vainolaisen valtaan joudun, polo, lähellä, eessä pelastuksen ranta! Tuoss' on se! Voin sen silmin saavuttaa, myös sinne kantaa kaiku äänen, tuossa on pursi, saattais sinne viedä minut, ja avutonna, kurja, kuolen tähän!
KUONI.
Ken tuossa kiiruhtaa?
WERNI.
Tell Bürglistä.
TELL (tulee jousi kädessä).
Ken on tuo mies, mi apuanne anoo?
KUONI. Hän on Alzellista. Hän kunniaansa puolusti, tappoi kuninkaallisen Rossbergin linnanvoudin, tuon suurkonnan — nyt häntä ajavat maavoudin ratsaat. Hän purtta pyytää yli päästäkseen; mut lautturi ei myrskyyn mennä tohdi.
RUODI. Kas, siin' on Tell, hän myös on pursimies, hän todistaa, nyt voiko matkaan käydä.
TELL.
Jos hätä on, voi kaiken uskaltaa.
(Ankaria ukonjyräyksiä. Järvi hyrskyää yli äyräittensä.)
RUODI.
Mun syöstä pitäis tuohon hornan kitaan?
Tee sit' ei kukaan, joll' on järki päässä.
TELL.
Mies kelpo miettii viimeks itseään.
Sa Luojaan turvaa, avutonta auta!
RUODI.
Mukava neuvoa on maalta käsin.
On tässä pursi, tuossa järvi. Mene!
TELL.
Voi aalto armahtaa, mut ei maavouti.
Koeta, pursimies!
PAIMENET ja METSÄSTÄJÄ.
Hänt' auta! Auta!
RUODI. Hän vaikk' ois veljeni, vaikk' oma lapsi, en auttaa voi. On tänään Simonin ja Judan päivä. Järvi uhrin vaatii.
TELL. Täss' ovat puheet turhat. Aik' on tärkki, mies autettava on. Siis, pursimies: tahdotko lähteä?
RUODI.
Ei, en, en minä.
TELL.
Jumalan nimeen sitten. Pursi tänne!
Mun heikko voimani siis kokeen tehköön.
KUONI.
Haa, uljas Tell!
WERNI.
Se hänen tapaistansa!
BAUMGARTEN.
Tell, enkelini, pelastajani!
TELL. Vallasta voudin pelastan ma teidät, hädästä myrskyn täytyy toisen auttaa. Parempi toki käsiin Jumalan kuin ihmisten on teidän tulla.
(Paimenelle.)
Maamies,
jos kuolen, vaimoani lohduta!
Tein, mit' en voinut tekemättä jättää.
(Rientää purteen.)
KUONI (kalastajalle).
Merellä mestari te ootte. Mitä
Tell tohti, tekö ette uskaltanut?
RUODI.
Kuin Tell, ei tekis miehet parhaatkaan.
Vuorilla kaht' ei hänen vertaistansa.
WERNI (on kiivennyt kalliolle).
Hän purren lykkää. Kas, se kuinka kiikkuu!
Jumala, turvaks tule uljaan miehen!
KUONI (rannalla).
Lyö aallot yli — nää en enää heitä.
Kas, tuoss' on taas! Kas, kuinka voimakkaasti
hän purren ohjaa ohi rantahyrskyn.
SEPPI.
Maavoudin ratsaat tulee täyttä laukkaa.
KUONI.
Tott' tosiaan! Se hädäss' oli apu.
Joukko Landenbergin ratsumiehiä.
1:nen RATSUMIES. Murhaaja tänne, jonka piilotitte!
2:nen RATSUMIES. Hän tänne tuli. Kaikk' on kätköt turhat.
KUONI ja RUODI.
Ket' tarkoitatte?
1:nen RATSUMIES (huomaa purren).
Helvetti! Mi tuo on?
WERNI (ylhäältä).
Hän purress' onko, jota etsitte?
Mars, joutuin! Kenties vielä kiinni saatte.
2:nen RATSUMIES. Hän pakoon pääsi.
1:nen RATSUMIES (paimenelle ja kalastajalle). Teidän avullanne! Sen saatte maksaa! — Majat polttakaa, tuhotkaa karjat, lyökää, hävittäkää!
(Nelistävät pois.)
SEPPI (syöksyen jälestä).
Lampaani!
KUONI (seuraa).
Voi mua, voi mun karjojani!
WERNI.
Nuo konnat! Ryövärit!
RUODI. Vanhurskas taivas, kons' saapuu pelastaja maahan tähän?
(Seuraa heitä)
Schwyzin Steinissä; lehmus Stauffacherin talon edustalla.
Maantie ja silta.
Werner Stauffacher ja Pfeiffer Luzernilainen tulevat keskustellen.
PFEIFFER. Niin, niin, kuin sanoin, herra Stauffacher, ei Itävalta, — jos voi välttää sitä — vaan valtakunta isäntänne olkoon. Jumala turvaks vapautenne vanhan!
(Pudistaa hänen kättään sydämellisesti ja aikoo mennä.)
STAUFFACHER. Pian saapuu vaimoni. Siks jääkää! Täällä te vieraani, ma Luzernissa teidän.
PFEIFFER. Ma kiitän. Tänään Gersauss' olla täytyy. — Vouteinne kiristystä, kitsautta ja mitä muuta teillä onkaan tuskaa, se kärsikää! Voi tulla muutos pian, myös vaihtuu keisarit. Mut Itävaltaan jos kuulutte, sen ootte iki-omat.
Menee. Stauffacher istuu murheellisena penkille, joka on lehmuksen alla. Siinä tapaa hänet hänen vaimonsa Gertrud, asettuu hänen viereensä ja katselee häntä hetken vaitiollen.
GERTRUD. Niin vakaa miksi? En sua tunne enää. Jo päiväkaudet nähnyt vaieten otsallas olen raskaan synkkämielen. Sydäntäs painaa suru hiljainen. Se mulle usko! Vaimos oma olen ja puolen murheestasi vaadin myös.
(Stauffacher ojentaa hänelle vaieten kätensä.)
Mi vaivaa mieltäsi? Se mulle virka! Siunattu työs on, kukkii onnes, täydet on aitat, karjalaumat laajat, tuotu hepojen välkkyvien varsat ovat vuorilta onnekkaasti, vailla vammaa, paikoissa mieluisissa talvehtimaan. On talos tuossa, rikas niinkuin linna; uus on se tehty ydinpuusta, tarkan rakettu mukaan kulmamitan, luodin; kotoiset paistaa isot ikkunat, on seinä kilvin kirjaeltu, lausein myös viisain, joita lukee matkamies ja viipyy, mieltä niiden ihmetellen.
STAUFFACHER. Lujana seisoo talo, tehty hyvin, mut pohja pettää, ah, ja perustus!
GERTRUD.
Mit' tarkoitat sa sillä? Werner, sano!
STAUFFACHER. Puun alla tämän, niinkuin tänään, istuin, ilolla taapäin katsoin työhön tehtyyn, niin tuli Küssnachtista, linnastaan, miestensä kera vouti ratsastaen. Tään talon eteen pysähtyi hän, minä nopeesti nousin, nöyrästi, kuin sopii, nyt kävin vastaan käskijätä, joka ylhäistä tuomar'valtaa keisarin maass' edustaa. "Hoi, kenen on tää talo?" huus pahansuopa tuo, mi ties sen kyllä. Ma maltoin mieleni ja virkoin: "Talo on keisarin, mun herrani, ja teidän, mut minun läänini." — Hän jatkoi silloin: "Sijassa keisarin ma tääll' oon herra, en salli, että moukka rakentaa taloja täällä ominpäinsä, elää vapaasti kuin ois itse herra maassa: sen teiltä kiellän, tohdin kieltää sen." Noin lausui, ratsasti pois korskeana. Jäin siihen murhemielin miettimähän ma sanaa, jonka virkkoi väärä mies.
GERTRUD. Mun rakas herrani ja mieheni! Tahdotko vaimos sanan kuulla vakaan? Lie suotta tytär Ibergin en jalon, tuon miehen paljon kokeneen. Me siskot istuimme kehräten yöt pitkät, koska kokoutui taaton koissa kansan päät; lukivat julki kantakirjoja muinaisten keisarein ja järkevästi maan hyvää miettivät ja tarinoivat. Kultaista sanaa monta kuulin siinä, min viisas miettii, sitä toivoo hyvä, ja kaikki hiljaa painui sydämeen. Puheeni kuule siis ja huomaa! Sillä, mi sua painaa, ammoin tiennyt olen. — Sua vouti vihaa, vahingoittaa tahtoo, kun este olet, ettei taivu Schwyz sukuhun uutten ruhtinain, vaan pysyy vakaana valtakunnan puolla, niinkuin es'isät arvoisat on pysyneet. — Niin eikö ole? Erehdynkö, sano!
STAUFFACHER.
Niin on, siks mua vihaa vouti Gessler.
GERTRUD. Sua kadehtii hän, koska vapaana vapaalla elät esi-isäis maalla, — näät hän on maaton. Sulle läänittänyt sen keisar' on ja valtakunta; näyttää sen voit kuin alusmaansa valtaherra. Pääs pääll' et tunne muuta herraa kuin sen, jok' on korkein kaiken kristikunnan hän talossaan vain poika nuoremp' on, muu omaa ei kuin ritar'manttelinsa. Siks onnea hän joka kunnon miehen kateisna, karsain myrkkysilmin katsoo. On sulle ammoin vannonut hän turman — viel' elät vammatonna. Vartoa aiotko siks kuin pahan tahto täyttyy? Mies viisas varaa itsensä.
STAUFFACHER.
Mit' tehdä?
GERTRUD (astuen lähemmäksi). Siis kuule neuvoni! Sa tiedät, kaikki Schwyzissä kunnon miehet valittaa maavoudin raivoa ja ahneutta. Myös tuolla, usko, Unterwaldissa ja Urissa ies sama painaa, sama väsymys on sen kovaan kantamiseen — näät niinkuin Gessler täällä, Landenberg tuo rietas riehuu järven tuolla puolen — ei saavu sieltä kalapursi tänne, mi uutta turmantyötä kertois ei ja voutein uutta väkivaltaa virkkais. Siks hyvä ois, ett' eräät teistä, joilla on tahto rehellinen, tuumisitte nyt hiljaa, kuinka päästä sorron alta. Jumala teit' ei varmaan ylen-anna ja oikeata auttaa asiaa. Sull' eikö ketään Uriss' ystävää, avata jolle voisit sydämesi?