Cromwellin ratsuväki.
Vuosi 1647 oli myrskyinen aika Englannille. Kuningas Kaarle Ensimmäinen oli joutunut sotaan omaa kansaansa vastaan, oli jäänyt tappiolle Nasebyn luona ja teljetty Hampton Court nimiseen linnaan Lontoon länsipuolella. Hänen puoluelaisensa, "kavaljeerit", kuten heitä sanottiin, eivät kyenneet vastustamaan parlamentin armeijaa ja sen etevää johtajaa, Oliver Cromwellia, mutta he eivät kuitenkaan likimainkaan olleet menettäneet toivoa, että vielä kerran koittaisi paremmat ajat kuninkaalle ja hänen perheelleen.
Kaarle-kuninkaan uskollisimpia ystäviä oli muuan rikas aatelismies, Beverley nimeltään. Hän omisti suuren Arnwood nimisen maatilan, joka sijaitsi etelä-Englannissa lähellä pientä Lymingtonin kaupunkia. Palkaksi urhoollisuudestaan hän oli saavuttanut korkean aseman kuninkaallisessa sotajoukossa, ja hän johti kunnialla useita ratsuväenosastoja, kunnes vihollisen kuula ratkaisevassa taistelussa hänet kaatoi. Sanoma hänen kuolemastaan oli kova isku hänen vaimolleen, ja jonkun kuukauden kuluttua hän seurasi miestään hautaan. Näin olivat nyt eversti Beverleyn neljä lasta, kaksi poikaa ja kaksi tyttöä, joutuneet orvoiksi. Ainoa, joka nyt saattoi pitää heistä huolta, oli muuan vanha neiti, heidän äitinsä sukulainen, joka asui Arnwoodissa.
Ne olivat kovia aikoja kaikille niille, jotka olivat pysyneet kuninkaalleen uskollisina. Parlamentin sotajoukko ja kaikki se roskajoukko, joka oli liittynyt siihen kalastaakseen sameassa vedessä, teki seudun vaaralliseksi, eivätkä Arnwoodin asukkaat koskaan voineet olla oikein rauhallisia. Sitäpaitsi ei kartanossa ollut ketään, joka olisi voinut heitä puolustaa: talon koko miesväki oli seurannut isäntäänsä sotaan, ja he olivat kaikki kaatuneet yhtenä miehenä. Senvuoksi ei ollut jäljellä kuin yksi ainoa miespalvelija ja kolme palvelustyttöä. Rahoja heiltä myöskin puuttui, kun eivät alustalaiset olleet maksaneet verojaan, ja vanhan Judit-neidin oli useinkin mahdoton pitää taloutta, kun ei ollut millä sitä pitää.
Se seikka, että elämä kuitenkin oli jotakuinkin mukiinmenevää, oli etupäässä vanhan Jaakon ansio. Vanha Jaakko tai kuten hänen nimensä oikeastaan kuului, Jaakko Armitage, oli metsänvartija suuressa kuninkaallisessa, Uusimetsä nimisessä ajometsikössä, joka oli Arnwoodin pohjoispuolella. Kansalaissodan syttyessä asui metsässä noin puolisensataa metsänvartijaa, mutta kun Kaarle-kuningas oli joutunut vaaraan ja tarvitsi kaikkia miehiään, lähtivät he eversti Beverleyn mukana sotaan. Vain joku harva jäi paikalleen, koska he olivat liian vanhat sotimaan, ja niiden joukossa oli Jaakko. Sotaan lähtiessään eversti kehoitti Jaakkoa muuttamaan linnaan ollakseen hänen omaistensa turvana ja tukena, mutta sitä ei ukko tahtonut. Hän oli koko ikänsä elänyt vihriässä metsässä, ja siellä hän tahtoi kuollakin; mutta hän lupasi eversti Beverleylle että hän kyllä olisi käsillä milloin tahansa rouva ja lapset häntä tarvitsivat, ja hän pitikin sanansa. Ja kun sekä isä että äiti kuolivat, piti hän hellää huolta lapsista. Harvoin hän oli enemmän kuin pari tuntia poissa Arnwoodista, ja molemmat pojat olivat hänen ainaisia seuralaisiaan metsäretkillä. Vanhimman pojan nimi oli Edvard, ja hän oli kolmen-neljäntoista vuoden ikäinen, hänen veljensä Alfred oli vuotta nuorempi. Tytöistä oli Alice yhdentoista, Edit vain kahdeksan vuoden vanha. Kaikki neljä olivat melkein kokonaan oman onnensa nojaan heitetyt. Judit-neiti kutsutti tosin heidät kerran päivässä luokseen, etupäässä nähdäkseen, olivatko he talossa ja ylimalkaan elossa. Mutta muuten he samoilivat, missä itse tahtoivat. Vallattomia ja rajuja he olivat, mutta toiselta puolen teki vapaa oleskelu ulkoilmassa heidät reippaiksi, rohkeiksi ja terveiksi.
Kuten sanottu, vanha Jaakko piti koko talon pystyssä. Vaikka Judit-neiti oli liian ylpeä kertoakseen, miten huonolla kannalla Arnwoodin asiat oikeastaan olivat, käsitti hän kyllä, että hänen kaatamansa metsänriista useinkin oli kaikki, mitä herraskartanon varastohuoneessa oli lihaa.
Eräänä päivänä Jaakko oli metsällä hankkimassa uutta muonaa monille suille. Hän oli päässyt komean metsäkauriin jäljille ja hiipi sitä yhä lähemmäksi, milloin piiloutuen paksun tammenrungon taakse, milloin nelinkontin ryömien tiheitten sanajalkojen välitse tullakseen ampumamatkan päähän. Mutta äkkiä eläin kävi levottomaksi, lähti juoksemaan ja katosi tiheikköön. Samassa metsänvartija huomasi pienen parven ratsastajia. He tulivat täyttä laukkaa nelistäen saman laakson kautta, jossa metsäkauris äsken oli rauhallisesti syönyt ruohoa. He olivat varmaankin Cromwellin väkeä, sen saattoi heti nähdä heidän rautakypäristään ja kyltereistään, jotka olivat aivan erilaiset kuin kuninkaan ratsuväen komeat puvut. Jaakko ei halunnut näyttäytyä heille. Hän ryömi muutamien pensaiden taakse siinä toivossa, että he ratsastaisivat ohitse. Mutta kun he olivat tulleet erään suuren tammen luo aivan Jaakon läheisyyteen, pysähtyivät he ja astuivat maahan hevosten selästä. Ratsusapelit kilahtivat rautahuotrissaan, ja vanha metsänvartija luuli jo olevansa keksitty; mutta muuan oratuomi kätki hänet sotamiesten katseilta, ja viimein hän uskalsi nostaa päätään ja kurkistaa pensaan välistä. Hän näki silloin, että ratsastajat irroittivat satulavöitä ja kuivasivat mustien hevostensa vaahtoisia kylkiä sanajaloilla.
— Hierokaa niitä hyvin, miehet! kuuli hän kookkaan, voimakkaan miehen, nähtävästi ratsastajien päällikön, sanovan. — Olemme ratsastaneet hyvää vauhtia, ja meillä on vain puolituntia levähtämisaikaa, ennenkuin taas pitää lähteä liikkeelle Herran työtä täyttämään.
— Tämä metsä kuuluu olevan monta peninkulmaa pitkä ja leveä, sanoi siihen toinen, — me saamme kyllä ratsastaa täällä pitkin ja poikin aivan turhan päiten. Mutta tämä Hannu tässä on ennen elänyt täällä metsänkaitsijana — — —. Vai kuinka? Etkö olekin syntynyt ja kasvanut näillä seuduin?
— Olenpa niinkin, vastasi nuori reipas mies, — juuri tässä samassa metsässä. Isäni oli metsänkaitsija ennen minua.
Jaakko tunsi heti nuorukaisen. Hän oli niitä, jotka olivat seuranneet Beverleytä kuninkaan armeijaan. Hän oli siis tullut luopioksi ja ruvennut vihollisen palvelukseen.
— Jos sinä olet kotoisin tästä metsästä, Hannu, sanoi päällikkö, — niin tunnet tietysti kaikki piilopaikat. Kenties voit näyttää meille tien siihen paikkaan, mihin Kaarle on piiloutunut?
— Tunnen salaisen solatien noin neljännesmailin päässä Arnwoodista…
— Ratsastakaamme sinne, keskeytti hänet päällikkö, — Arnwood! toisti hän, — eikö se ole Beverleyn talo — hänen, joka kaatui Nasebyn luona.
— Juuri saman miehen, vastasi Hannu, — ja monta hauskaa hetkeä olen viettänyt siinä talossa, monta oluttuoppia kurkkuuni kaatanut — nimittäin vielä siihen aikaan, jolloin en ollut kääntynyt oikealle tielle.
— Sinä saat kyllä vielä kerran maistaa sitä olutta, poikani. Nyt ensin solatielle, sitten Arnwoodiin.
— Mitäs, jos kuningas olisi piiloutunut Arnwoodiin? virkkoi muuan ratsumiehistä.
— Kuningas? Ei meillä ole kuningasta. Sinä kai tarkoitat Kaarlea! Niin, kyllähän nuo ylhäisten ketunluolat ovat täynnä salakäytäviä ja piilopaikkoja, joista ei tavallinen kristitty saa selkoa. Mutta olkoon se veijari missä tahansa, kyllä minussa on miestä hänet löytämään. Tuli ja savu ajavat kyllä ketun ulos luolastaan, ja talot ylt'ympäri tulevat liekehtimään, se on varma!… Kas niin, kiinnittäkää satulavyöt jälleen, miehet! Meidän täytyy lähteä solalle. Mutta ellemme häntä sieltä löydä, on Arnwood oleva liekkien saaliina vielä tänä yönä. Toverit, ylös ratsujen selkään!
Ratsastajat nousivat satulaan ja lähtivät ratsastamaan täyttä neliä Hannu etunenässä. Kun he olivat häipyneet näkymättömiin, kohosi Jaakko piilostaan. Hän katseli hetken aikaa sinnepäin, minne ratsumiehet olivat kadonneet, sitten hän kumartui ottamaan pyssynsä mutisten: — Nyt ei saa hetkeäkään hukata! Sitten hän kiireesti lähti kulkemaan kotiin omalle mökilleen, joka oli metsän reunassa runsaasti neljännespeninkulman Arnwoodista.
— Vai on kuningas paennut vankilastaan, ajatteli vanha metsänvartija kotiin päin astuessaan, — ja kenties hän piilee täällä metsässä — tai Arnwoodissa, sillä tuskinpa hän tiennee, mihin kätkeytyä vihollisiltaan. Minun täytyy heti rientää Judit-neidin luo. Näin mietti vanha Jaakko ja ihmetteli itsekseen sotamiesten puhetta.
Jaakko ei tiennyt, että suuri osa kansanarmeijaa piti itseään Jumalan erityisinä valittuina. Siitä huolimatta he vihasivat palavasti kaikkia rikkaita, varsinkin kuninkaan puoluelaisia, ja he kostivat julmasti tulella ja miekalla vihollisilleen. Myöhemmin oli Cromwellilla täysi työ pitää heitä kurissa, ja monta heistä hänen täytyi hirttää, ennenkuin hän sai heidän väkivallantekonsa loppumaan.
Kaikesta tästä ei vanha metsänvartija, kuten sanottu, tiennyt mitään. Hän tiesi ainoastaan, että Arnwood ennen yön tuloa oli oleva liekkien vallassa; hänen täytyi siis huolehtia siitä, että lapset ja vanha neiti pääsisivät turvaan.
Heti kun hän oli tullut kotiin ja ripustanut pyssynsä seinälle, satuloitsi hän hevosensa ja ratsasti Arnwoodiin. Kello oli kolmen vaiheilla, kun hän saapui pihalle, ja koska oltiin marraskuussa, oli pimeän tuloon vain tunti tai kaksi.
— Ottaa kai kovalle saada vanha jäykkäniskainen neiti taipumaan, sanoi Jaakko itsekseen soittaessaan ovikelloa. — Enpä totta maar luule hänen nousevan nojatuolistaan, vaikka itse vanha Nolla [Cromwellin liikanimi] omassa korkeassa persoonassaan astuisi hänen eteensä koko sotaväkensä takanaan. Saammehan nähdä — — —.
Metsänvartijan majalle.
— Hyvää päivää, Benjamin! sanoi Jaakko palvelijalle, joka tuli avaamaan. — Kuules, minun täytyy heti päästä neidin puheille.
— Tuotko metsänriistaa mukanasi? Muuten en luule sinun olevan erittäin tervetullut, vastasi Benjamin.
— Riistaa en tuo, mutta minulla on tärkeitä uutisia. Lähetä siis Agata joutuun neidin luo ilmoittamaan, että minä olen täällä.
Hetkisen kuluttua seisoi Jaakko Judit-neidin huoneessa. Tämä oli noin viidenkymmenen ikäinen nainen, hyvin kankea ja jäykkä. Sen saattoi kyllä hänestä huomatakin, kun näki hänen istuvan niska suorana korkeaselkäisessä tuolissaan, jalat jakkaralla ja laihat kädet ristissä helmassa.
— Teillä on tärkeitä uutisia, kuulin minä, sanoi hän.
— Hyvin tärkeitä, armollinen neiti, vastasi metsänvartija kumartaen.
— Ensiksikin minun on ilmoitettava, että hänen majesteettinsa
Kaarle-kuningas on paennut vankeudestaan.
— Hänen majesteettinsa paennut! huudahti Judit-neiti.
— Niin, ja hänen arvellaan piilevän jossain täällä lähettyvillä. Ei suinkaan hän ole Arnwoodissa?
— Hänen majesteettinsa ei ole tässä talossa. Mutta jos hän olisikin täällä, antaisin mieluummin repiä kielen suustani, kuin ilmaisisin kuninkaani — edes teille, Jaakko.
— Mutta minulla on teille muutakin sanottavaa, neiti — kahden kesken.
— Mene tiehesi, Agata! Ja katso, ettet jää oven taakse kuuntelemaan, vaan menet portaita alas.
Agata kiiti heti paikalla ulos huoneesta paiskaten oven kiinni jälkeensä.
— Kasvattamaton letukka! kivahti neiti Judit. — Jatkahan edelleen,
Jaakko.
Jaakko ilmoitti nyt, että Arnwood saattoi odottaa kutsumattomia yövieraita, ja että kartano oli joutuva tulen omaksi. Neidin oli siis heti lähdettävä pois, koska kaikki tenänteko lukuisaa ratsasjoukkoa vastaan oli turhaa.
— Poisko! toisti neiti Judit. — Huonosti soveltuisi minulle antaa muutamien raakojen sotilasten säikyttää itseni pakoon. Tapahtukoon mitä tahansa — minä jään tänne.
— Mutta entä lapset…?
— Ovatko ne suuremmassa vaarassa kuin minä itse? Ja minuun sotilaat tuskin tohtinevat kajota. He voivat kenties murtautua varusaittaan ja juoda oluen, mutta…
— He eivät, paha kyllä, varmaankaan tyydy siihen, neiti. Ainakin he peloittavat lapsia, niin että niiden on parempi olla minun majassani tänä yönä.
— Hyvä! Niinkuin tahdotte! Kun menette alas, niin pyytäkää Agata tänne, ja käskekää Benjaminin heti satuloida hevonen; hän saa ratsastaa Lymingtoniin ja viedä kirjeen esivallalle — tottahan sen on puolustettava meitä.
Agata oli tietysti kuunnellut oven takana, ja kun Jaakko tuli väentupaan, tiesivät kaikki palvelijat, kuinka hullusti asiat olivat. Kun he nyt kuulivat, että neiti aikoi jäädä linnaan, päättivät he kaikki yksimielisesti, että hän heidän puolestaan kyllä saisi jäädä, mutta he eivät ainakaan halunneet tulla elävältä paistetuiksi; lyhyesti, he tahtoivat kaikki pötkiä matkoihinsa, sekä Benjamin että Agata, Martta ja keittäjätär.
Jaakko lähti nyt hakemaan lapsia, jotka hän tapasi puutarhassa leikkimässä. Hän kutsui pojat luokseen ja sanoi heille:
— Näyttäkää nyt olevanne reippaita poikia. Meidän täytyy heti lähteä täältä. Seuratkaa minua molemmat, ja auttakaa minua panemaan kaikki vaatteenne kokoon. Emme saa tuhlata hetkeäkään.
— Miksi niin? kysyi Edvard.
— Koska Cromwellin ratsuväki aikoo polttaa talon vielä tänä yönä.
— Polttaa meidän talomme! Mutta voimmehan teljetä kaikki ovet ja tapella heidän kanssaan, meitähän on kolme, te, Benjamin ja minä.
— Meitä on liian vähän, poikani. Jos me voisimme puolustaa Arnwoodia, olisin minä ensimmäisenä sitä ehdottamassa. Ei, meidän täytyy tehdä niinkuin minä olen sanonut. Ajattele sisariasi! Meidän täytyy panna vaatteet kokoon ja kuormittaa ne minun kimoni selkään. Ja sitten pois täältä minun kotiini.
Alfred, jonka mielestä tämä oli vaihtelua heidän yksitoikkoisessa elämässään, suostui heti ehdotukseen.
Mutta Edvardia ei niinkään helposti saatu taivutetuksi lähtemään isäinkodistaan. Viimein hän kuitenkin suostui, ja he kokosivat tavaransa kiireesti. Mutta äkkiä hän muisti vanhan tätinsä, ja kuullessaan, että tämä oli päättänyt jäädä taloon, ei hänkään tahtonut jättää linnaa.
— Minä en lähde mukaanne! sanoi hän.
— Kuten tahdot! vastasi metsänvartija, — mutta sinun pitää ainakin seurata sisaruksiasi minun mökilleni, voithan sitten taas palata kotiin illalla. Taluta sinä Alicea ja Editiä, Alfred vie hevosta. Ja sitten, Edvard, kuiskasi Jaakko, — on vielä muuan seikka, jota en ole kertonut veljellesi ja sisarillesi: Uusimetsä vilisee ratsuväkeä; he ajavat kuningasta takaa. Senvuoksi et saa jättää toisia, ennenkuin minä tulen kotiin. Tässä ovat oveni avaimet. Pyssyni on ladattu ja riippuu uunin yläpuolella.
Juoni onnistui. Edvard lupasi pysyä pikku siskojensa luona, ja viimein he lähtivät liikkeelle pimeän yhä yltyessä. Kun he kulkivat Arnwoodin suuren kaariportin läpi, ravasi hevonen heidän ohitseen. Se oli Laukki. Ja kuka sen selässä istui? Benjamin; mutta hän ei ollut yksin, hänellä oli Martta mukanaan, ja valtava mytty, jota he kuljettivat, todisti kyllin selvään, että he olivat heittäneet Arnwoodille ja Judit-neidille ikuiset jäähyväiset.
Heti, kun lapset olivat lähteneet, meni Jaakko keittiöön, missä Agata ja keittäjätär niinikään touhusivat tavaroittensa kimpussa, hekin päästäkseen niin pian kuin mahdollista pakoon.
— Oletko tavannut neitiä, Agata? kysyi metsänvartija.
— Olen. Hän tahtoisi, että minä jäisin tänne ja seisoisin hänen istuimensa takana, jotta hän voisi ottaa vastaan sotamiehet arvonsa mukaisesti. Mutta minun täytyy tunnustaa, että ehdotus ei ole lainkaan mieleeni.
— Minne sinä lähdet?
— Lähimpään majataloon. Ja minun onkin kiireesti lähdettävä; sinne on pitkä matka, ja minun täytyy raahata kapineeni mukanani.
— Minä kannan ne kyllä. Odotahan, minä tulen heti paikalla.
Näin sanoen Jaakko lähti keittiöstä ja meni vanhan neidin luo. Hän koetti vielä kerran saada häntä järkiinsä; mutta hän ei tahtonut kuulla puhuttavankaan siitä, että hän jättäisi talon, vastasi vain itsepintaisesti kieltäen Jaakon hyväntahtoisiin neuvoihin.
— Mutta, armollinen neiti — — —.
— Minä en jätä tätä taloa, sen olen jo sanonut. En, vaikka se olisi täpö täynnä sotaväkeä!
— Mutta —.
— En tahdo kuulla sanaakaan enää! Menkää tiehenne, älkääkä tulko enää silmieni eteen. Lähettäkää Agata luokseni!
— Hän on mennyt menojaan, neiti. Niin on keittäjätärkin, ja kun Benjamin ratsasti pois, lähti Martta hänen mukaansa. Kun nyt minäkin menen, niin olette yksin.
— Hyvästi, Jaakko Armitage!
Vanha metsänvartija viipyi vielä.
— Tehkää, niinkuin olen sanonut! huudahti tuo vanha nainen, ja niin täytyi toisen lopultakin lähteä ja antaa hänen pitää oma päänsä. Hän meni molempien palvelijatarten luo, jotka odottivat häntä, valmiina lähtemään taipaleelle.
— Mutta lapset! Kuinkahan niiden käy? huudahti Agata mennessään, ne hän oli sulasta pelosta tykkänään unohtanut.
Kun Jaakko syystäkin pelkäsi, että niin kuningasmielisen miehen kuin eversti Beverleyn lapset saisivat kovan kohtelun, jos heidät löydettäisiin, ja kun hän ei liioin luottanut naisväkeen, oli hän pian päättänyt pitää omana tietonaan, että lapsilla ei ollut mitään vaaraa. Siksi hän vastasi vain:
— Lapsetko! Niille nyt ei kukaan henno tehdä pahaa. Raa'at sotamiehetkään eivät notkista hiuskarvaakaan niiden päästä. Mutta tuo vanha jäykkäniska ei maar pääse niin vähällä.
Siihen selitykseen palvelijattaret saivat tyytyä, ja se heille kelpasikin täydestä.
Tuskin he olivat tulleet kapakkamajaan ja Jaakko päässyt raskaasta vaatemyttykantamuksestaan, kun kaviontöminää alkoi kuulua ulkopuolelta, ja seuraavassa tuokiossa törmäsi koko liuta sotamiehiä kapakkaan; ne olivat samaa ratsuväkeä, jota Jaakko oli nähnyt metsässä päivällisaikaan, ja Hannukin oli joukossa. Hän tunsi vanhan metsänvartijan ja rupesi kyselemään häneltä yhtä ja toista — montako henkeä Arnwoodissa asui ja keitä jne. Jaakko vastasi, että siellä asuivat lapset ja lisäksi muutamia palvelijoita… ja siinä hänelle äkkiä juolahti mieleen, että hän pienellä sotajuonella kenties voisi pelastaa vanhan neidin hengen.
— Minä tiedän kyllä, ketä te etsitte Arnwoodista, ja nyt minä vanhan ystävyyden takia annan sinulle vihjauksen, Hannu. Saattaa olla että erehdyn, mutta yhtäkaikki — jos saat käsiisi vanhan naisihmisen tai jonkin sentapaisen, niin ota sinä hänet ratsullesi ja aja kaupunkiin niin kiireesti kuin hevonen kestää ja kerkii… Ymmärrät kai yskän?
Hannu nyökäytti päätään ja puristi hänen kättään. Kotvan kuluttua ratsumiehet taas lähtivät liikkeelle ja ajoivat kartanoa kohti. Jaakko meni heidän jälkeensä, eikä aikaakaan, kun hän näki paksuja savupilviä kohoavan kohti tummaa, mutta pilvetöntä yötaivasta. Sitten leimahtivat liekit herraskartanon ikkunoista, ja kauas ylt'ympäri kajasti kohta loimotus valtavasta nuotiosta.
Metsänvartija oli jo kotimatkalla, kun hänen ohitsensa kiidätti hevonen hurjaa vauhtia; sen selässä istui Hannu, joka oli sitonut Judit-neidin taakseen satulaan; neiti potki ja repi siteitään, miten ikinä osasi. Hannu oli siis mennyt ansaan ja kuvitteli saaneensa vangiksi itse kuninkaan vanhaksi vaimoksi pukeutuneena.
Kun Jaakko kolkutti kotimajansa ovelle, ponnahti hänen suuri koiransa jalkeille ja alkoi murista, mutta isännän ystävällinen ääni: — Hiljaa, Turva! lepytti sen pian jälleen, ja Edvard veti salvan ovelta.
— Sisareni nukkuvat sikeintä untaan, sanoi Edvard, — ja Alfred on myös kovin uninen. Emmekö aja häntä sänkyyn, ennenkuin me kaksi lähdemme kotiin?
Vastauksen asemesta metsänvartija vei Edvardin ulos ja osoitti hänelle tulen valoa puitten välissä.
— Katso itse, mitä on tapahtunut!
— Entä tätini?
— Hän on hyvässä turvassa kaupungissa, ja huomenna koetan päästä hänen puheilleen. Sinun pitää jäädä tänne siksi aikaa siskojesi turvaksi — —. Kas, nyt eivät liekit enää roihua niin korkealle.
— Minun — minun taloni he ovat uskaltaneet polttaa. Edvardin ääni vapisi, ja hän kohotti kättään uhkaavasti.
— Niin, se oli sinun talosi, sinun omaisuuttasi — mutta kuinka kauan?
Jos se nyt otetaan takavarikkoon…
— Otetaan takavarikkoon! Voi häntä, joka uskaltaa sen ryöstää!
Minustakin tulee aikaa myöten mies!
— Toivokaamme niin, mutta poikani, silloin sinä ajattelet toisin kuin nyt ja käyttäydyt viisaammin —. Mutta menkäämme sisään; on pakkanen, ja minulla on kylmä.
Kesti kauan, ennenkuin Edvard nukkui sinä yönä. — Viha ja kostonhalu valvottivat häntä tunnin toisensa jälkeen, ja kun hän viimein nukkui, oli hänen unensa levoton, ja hän näki hurjia unia, niin että hän tuon tuostakin yön kuluessa kirkaisi kovasti ja herätti siskonsa heidän makeasta unestaan.
Metsänvartijan lapset.
Varhain seuraavana aamuna Jaakko lähti Arnwoodiin toimitettuaan ensin lapsille aamiaisen. Siinä missä komea herraskartano ennen oli kohonnut, oli nyt vain savuavia raunioita. Ympäristön väki oli virrannut paikalle, osaksi pelkästä uteliaisuudesta, osaksi kootakseen itselleen raskaita lyijykimpaleita, joita oli muodostunut katon sulaessa. Benjaminkin oli saapuvilla. Häneltä metsänvartija kuuli että vanha Judit-neiti oli ollut kovin uppiniskainen hevosen selässä. Ennen kuin Hannu oli ennättänyt saada hänet kaupunkiin, oli neiti riistäytynyt irti, pudonnut ja vetänyt Hannun mukaansa, jolloin tämä oli taittanut niskansa.
— Taivaan rangaistus petturille! huudahti Jaakko.
— Entä armollinen neiti? Oletteko nähnyt häntä… puhutellut häntä?
— Nähnyt hänet olen kyllä, mutta en puhutellut, vastasi Benjamin. —
Unohdin näet kertoa sinulle, että hänkin taittoi niskansa…
— Onko hän kuollut?
— Onpa niinkin. Mutta mitäs siitä! Paljon enemmän surkuttelen lapsiparkoja. Oi, Martta on vuodattanut katkeria kyyneliä heidän tähtensä — —.
— Missä hän on ja molemmat toiset palvelijat?
— He ovat Lymingtonissa.
— Sano heille minulta terveisiä, Benjamin, pyysi Jaakko; — minun täytyy nyt lähteä!
— Minne?
— Hoh, en oikein tiedä itsekään — mutta kai Lontooseen päin. Nyt, kun lapset ovat kuolleet, ei minulla ole mitään tekemistä tällä paikkakunnalla enää.
Tällä tavoin Jaakko koetti johdattaa kaikki ihmiset väärille jäljille, ettei hänen salaisuutensa tulisi ilmi.
Heitettyään Benjaminille hyvästi, hän riensi kotiin. Kaikki lapset ja Turva juoksivat häntä vastaan kappaleen matkaa mökistä, mutta hän käski heidän mennä sisään, koska metsä luultavasti vilisi sotaväkeä.
— Nyt meidän täytyy saada toimeksi päivällinen, sanoi hän, kun he olivat tulleet tilavaan tupaan, joka samalla oli keittiö, ruoka- ja arkihuone. — Meidän täytyy kaikkien ryhtyä toimeen. Kuka tahtoo olla keittäjätär?
— Minä! huusi Alice.
— Se on oikein, tyttöseni. Tuolla nurkassa on kori, jossa on perunoita, sipulit riippuvat nuorassa, vettä… kuka tahtoo noutaa vettä?
Edvard sieppasi heti sangon ja juoksi lähteelle. Sillä aikaa kuin
Alfred ja tytöt kuorivat ja huuhtoivat perunat, leikkasivat Jaakko ja
Edvard metsänriistan kappaleiksi, ja pian oli ruoka tulella.
— Eikö ole hauska näin itse valmistaa ruokansa? kysyi Jaakko, ja siitä olivat kaikki yhtä mieltä hänen kanssaan. Sillä aikaa kuin pata kiehui, opetti vanha metsänvartija lapsia siistimään taloa. Lattia lakaistiin, uuninlaatta hangattiin puhtaaksi, tuolit ja pöydät pölytettiin. Viimein oli ruoka valmis pöydälle tuotavaksi, mutta samassa syöksyi Edvard sisään ja sanoi: — Tuolla tulee muutamia ratsastajia.
Niin, siinä tuli todellakin pieni parvi Cromwellin ratsuväkeä ajaen mökkiä kohti, mutta Jaakko oli kekseliäs kuten aina.
— Rakkaat lapset, ne tulevat luultavasti etsimään talon ristiin rastiin. Senvuoksi täytyy sinun, Alfred, siskoinesi paneutua vuoteeseen ja tekeytyä hyvin sairaaksi. Ja sinä, Edvard, riisut takin yltäsi ja pukeudut tähän minun vanhaan metsätakkiini, ja sitten istut makuuhuoneessa sairaitten sisarustesi luona. Tule, pikku Edit, nyt leikimme maatapanoa, jäljestäpäin syömme.
Hetkisen kuluttua oli kaikki näppärästi järjestetty, lapset makasivat sängyssä, leukaan asti peitettyinä, ja Edvard seisoi vanhaan takkiin pukeutuneena vuoteen ääressä vesiruukku kädessään. Tuskin Jaakko oli saanut korjatuksi kaikki lautaset pöydästä, kun jo ovelle kolkutettiin.
— Sisään!
— Kuka sinä olet? kysyi sotamiesten päällikkö astuessaan matalaan majaan.
— Minä olen vain köyhä metsänvartija, vastasi Jaakko, — ja täällä on asiat huonosti.
— Mikä on hätänä?
— Kaikki lapset ovat ripulissa.
— Meidän täytyy kuitenkin tutkia talo.
— Olkaa hyvät, mutta varokaa, ettette peloita lapsia hengiltä.
Päällikkö ja pari miestä tutkivat mökin läpikotaisin. Pikku Edit huusi nähdessään rautapukuiset sotamiehet, mutta he eivät välittäneet laisinkaan lapsista, ja kun he taas tulivat tupaan, päättivät he ratsastaa jälleen matkoihinsa.
— Mutta mikä se niin hyvälle tuoksuu? kysyi yksi heistä. — Ahaa, täällähän on herkkuja, ja hän nosti kannen höyryävän padan päältä. — Et sinä näytä puutetta kärsivän. Maistelemmeko pari lusikallista, toverit!
— Olkaa hyvät ja ottakaa vain eteenne, sanoi Jaakko, — minä voin kyllä keittää uuden padallisen itselleni.
He tekivät työtä käskettyä ja istuivat pöytään, ja yks kaks oli koko padan sisällys kadonnut heidän nälkäisiin vatsoihinsa. Kun he olivat syöneet, sanoivat he iloisesti nauraen: — Kiitos ruoasta! ja astuivat hevosen selkään ja ratsastivat tiehensä — heidän täytyi lähteä hakemaan Kaarle-kuningasta.
Sitten ei ollut muu neuvona kuin keittää uutta ruokaa. Mutta se kävi tuota pikaa, ja kun he kaikki viimein istuivat pöytään, maistui ruoka kahta paremmalta nyt, kun vaara oli ohi.
— Kuningas ei luultavasti syö näin hyvää päivällistä tänään, sanoi
Jaakko. — Mutta miksi olet niin vakava, Edvard?
— Voinko olla muuta? Oi, jospa vain olisin voinut antaa noille miehille aika selkäsaunan!
— Ei, Edvard, toistaiseksi meidän täytyy malttaa mielemme. Tulee kyllä vielä parempia aikoja meille kaikille, kun vain odotamme.
Seuraavana aamuna Jaakko ratsasti kapakkaan, missä hän sai kuulla, että Kaarle-kuningas oli vangittu Wight-saarella. Nyt heidän ei siis enää tarvinnut pelätä sotamiesten retkeilyjä, ja metsänvartija uskalsi lähteä kaupunkiin, missä hän osti talonpoikaisvaatteita lapsille. Kotia tultuaan hän kutsui kaikki neljä arkihuoneeseen ja sanoi heille:
— Te tiedätte kyllä, rakkaat lapset, että teidän täytyy jäädä tähän minun pieneen mökkiini, jotteivät nuo hurjat sotamiehet löytäisi ja tappaisi teitä, niinkuin he ovat tappaneet teidän isännekin. Mutta toistaiseksi meidän täytyy tekeytyä, niinkuin te olisitte minun lapsenlapsiani. Te ette saa kertoa kenellekään, että teidän nimenne on Beverley — Armitage olkoon nimenne. Teidän täytyy käydä pukeutuneina niinkuin metsänvartijanlapset, ja teidän täytyy tehdä työtä. Edvard, sinä olet vanhin, sinun täytyy ensin lähteä minun kanssani metsälle ja oppia käyttämään pyssyä; sittemmin koetamme tehdä sinustakin metsästäjän, Alfred.
— Minä opin kyllä pian ampumaan, tuumasi Alfred.
— Niin, mutta toistaiseksi sinun pitää hoitaa kimoa ja porsaita, ja sitäpaitsi sinun pitää auttaa minua puutarhatyössä. Alice ja sinä saatte tehdä tulen ja siivota talon joka aamu, eikö totta, Alice? Ja keittää ruokaa ja laittaa vuoteet… niin, niin, siinä on yllin kyllin työtä. Ja pikku Editistä tulee meidän kanapiikamme.
— Ja minä saan antaa pienille kananpojille namuja niinkuin kotona, sepä on hauskaa, riemuitsi Edit.
— Niin, saattepa nähdä, että kaikki käy hyvin, tietysti ei heti ensimmäisenä päivänä, mutta vähitellen, kun te totutte. Ja täällä me saamme myös olla omana pappinamme; joka aamu luemme luvun raamatusta. Tehän osaatte lukea, molemmat pojat, ja pikku tytöt oppivat myös kyllä pian.
Nyt Jaakko avasi myttynsä ja otti esille ostoksensa, ja hetkisen kuluttua olivat reippaat pojat ja tytöt muuttuneet hienoista herraskartanonlapsista yksinkertaisiksi metsänvartijanlapsiksi.
— Nuo vaatteet ovat omiaan metsäelämään, sanoi Jaakko heille, kun he reippaina ja iloisina kokoontuivat arkihuoneeseen, — niissä voitte vapaasti liikkua — ja jos ne saavatkin pienen repeämän, vähät siitä.
Kas, sellainen puhe oli heille kaikille mieleen, ja nyt ei heillä ollut mitään rauhaa, ennenkuin he pääsivät koettamaan uusia pukujaan reippaassa rosvo- ja sotamiesleikissä ulkona talvipukuisessa metsässä.
Metsällä.
Seuraavana päivänä oli hankittava metsänriistaa päivälliseksi, ja Jaakko lähti Edvardin ja Turvan kanssa metsälle. Pyssyä Edvardilla ei ollut, mutta hän pääsikin mukaan vain tutustuakseen niihin tuhansiin pikkuseikkoihin, joista täytyy ottaa vaari, jos mieli päästä tulemasta kotia tyhjin laukuin.
— Kun nyt päästään peuran jäljille, selitti Jaakko heidän astellessaan lumisia polkuja, niin pidä varasi, ettei se saa nähdä eikä kuulla sinusta merkkiäkään, ja myös, ettet milloinkaan kulje myötätuuleen, kun pyrit sitä likelle — silloin se sinut vainuaa heti. Paljon merkitsee sekin, mikä aika on päivästä; juuri tähän aikaan peurat ovat laitumella syömässä, ja parin tunnin kuluttua ne makaavat korkean sanajalikon peitossa. Saat nähdä, että Turva tekee hyvin tehtävänsä, se tietää, mitenkä metsästetään; muuten on koirista hyötyä ainoastaan silloin, kun peura on pahoin haavoittunut.
He tunkeutuivat nyt syvemmälle metsään, vanha Jaakko etunenässä, sitten Edvard ja viimeisenä Turva, ja tässä järjestyksessä he kulkivat noin mailin sanaakaan sanomatta; Jaakko tiesi näet, että he täten tulisivat sellaisille paikoille, missä metsä oli raivattu ja missä he aivan varmaan tapaisivat peuroja.
— Meidän täytyy kulkea vasten tuulta, sanoi Jaakko. — Ja sitten sinun pitää muistaa, Edvard, että täällä metsässä ei saa puhua sanaakaan. Meidän täytyy kulkea hiljaa kuin hiiret.
Vähän sen jälkeen vanha metsänvartija viittasi Edvardille, kumartui sanajalikkoon ja ryömi avoimelle paikalle, missä urospeura ja kolme naarasta rauhallisesti pureskeli nurmea. Saattoi nähdä, kuinka peura joka silmänräpäys kohotteli päätään ja veti vainua. Jaakko ryömi yhä lähemmäksi niitä, ja Edvard ja Turva hiipivät jäljestä.
— Tämä ei ole hauskaa, arveli Edvard, — mutta täytyy kai olla näin.
Mutta jopa alkoi asia saada hiukan enemmän vauhtia. Jaakko oli jotenkin lähellä elukoita, kun peura yhtäkkiä sai hänestä vainun, ja vilauksessa parvi kiiti aukeaman toiselle laidalle puolen neljänneksen päähän. Jaakon täytyi siis kääntyä takaisin; hän ryömi sanajalikosta suurten puiden suojaan, ja vasta päästyään varmasti pois eläinten nähtävistä hän kohosi seisaalleen.
— Siinä näet, ystäväni, kuinka kärsivällinen saa olla metsää käydessä, sanoi hän Edvardille. — Se oli uljas peura, se! Mutta nyt emme pääse ampumamatkalle, ellemme kierrä koko metsän halki, niin että tulemme sen suojaan toisella puolella laaksoa!
— Mitähän se mahtoi pelästyä?
— Luulen, että tulit taittaneeksi jonkin varvun, kun hiivit minun jäljessäni.
— Niin, mutta sehän oli niin hiljainen risahdus!
— Peura ei tarvitse sen enempää, sen saat pian huomata. Vain sellainen vahinko — ja saa taas alkaa alusta. Mutta menkäämme nyt läpi metsän!
Puolen tunnin kuluttua he taaskin olivat päässeet elukkain lähettyville. Ne saattoivat olla neljän-viidensadan kyynärän päässä heistä, kun metsänvartija vielä kerran kyyristyi ja alkoi ryömiä nelinkontin, ensin puiden lomitse, mutta sitten sanajalikon läpi kuten äskenkin. Sillä keinoin he viimein pääsivät peuraa niin lähelle, että Jaakko saattoi ajatella ampumista. Hän viritti hanan — peura heristi korviaan ja käänsi päänsä häntä kohti; samassa Jaakko laukaisi, peura hypähti korkealle, mutta horjahti kumoon maahan tullessaan. Se oli kuollut. Naaraat pakenivat tuulen nopeudella.
Siinä samassa Edvard oli jaloillaan; hän päästi raikuvan ilohuudon ja aikoi suoraa päätä juosta kaadetun peuran luo, mutta hänet pysäytti Jaakko, joka jo oli lataamassa pyssyään uudestaan.
— Edvard, sinun tulee oppia ammattisi, sanoi vanhus. — Noin ei käy huutaminen. Sinun olisi pitänyt jäädä rauhassa piiloosi.
— Mutta sehän on kuollut!
— Niin, se peura! Mutta kuka tietää, vaikka täällä lähettyvillä olisi ollut toinen, jonka sinä huudollasi säikytit pois? On hyvin mahdollista, että se laukauksesta vain olisi liikahduttanut päätään, mutta muuten jäänyt makuulleen. Silloin minä olisin nähnyt sen sarvet, ja me olisimme ampuneet senkin.
— Niin, minä huomaan tehneeni hullusti. Ensi kerralla pidän paremmin varani.
— Niin, niin, eihän siitä ollut mitään vahinkoa, sanoi Jaakko. — Katsotaanpas nyt peuraa. Eikö totta, se on kaunis eläin? Se on viisi-, kuusivuotias, näemmä…
— Mistä sen tiedätte? kysyi Edvard kummissaan.
— Sen sarvista. Sillä on yhdeksän sakaraa sarvissa, näetkös; yksivuotiaalla on vain kaksi sakaraa, mutta mitä vanhemmaksi se tulee sitä useampia sakaroita se saa — toisinaan niitä voi olla kaksi-kolmekymmentä kappaletta. Mutta minunhan on pidettävä huoli työstäni…
Hän katkaisi kaadetulta peuralta kurkun ja leikkasi pään irti sekä otti pois sisälmykset.
— Oletko väsyksissä? kysyi hän nuorelta seuralaiseltaan, pyyhkiessään leveäteräistä metsästyspuukkoaan peuran nahkaan.
— En ollenkaan!
— Silloin voisit mennä kotiin tuomaan Kimon tänne… sinä löydät kyllä tien, jos otat Turvan mukaasi. Sillä yksin emme voi kuljettaa kotiin kaikkea tätä lihaa; sitä on ainakin kahdeksan leiviskää.
Puolentoista tunnin kuluttua palasi Edvard Kimon selässä, ja nyt ei kestänyt kauan, ennenkuin he olivat valmiit ja saattoivat lähteä kotiin, missä heitä odotti höyryävä liemi, jonka Alfred ja Alice olivat valmistaneet aivan omin neuvoin. Mainioltapa se maistuikin nälkäisten metsämiesten suissa.
Seuraavana aamuna Jaakko lähti taas Lymingtoniin. Hän aikoi myydä osan eilisestä saaliista ja ostaa säkin kaurajauhoja leipäaineiksi. Edvard olisi halunnut lähteä mukaan, mutta Jaakko ei siihen suostunut, hänen mielestään oli lasten paras vielä pysyä poissa ihmisten näkyvistä.
— Ei Edvard, sanoi vanhus. — Minä sanon uudelleen: odota! Malta mielesi! Mutta tiedätkös, mitä minä aion? Minä ostan sinulle pyssyn, sen totta maar teenkin. Alfredille ostan muutamia puusepäntyökaluja — ja Alicelle, josta tulee meidän räätälimme, tuon neuloja ja lankaa.
Illan suussa palasi Jaakko ja toi mukanaan koko joukon kaikenlaista tavaraa. Siinä oli säkillinen kaurajauhoja, lapioita ja kuokkia, sahoja ja talttoja, viikatteita ja tadikkoja. Edvardille, joka riensi häntä vastaan, ojensi ukko pitkän pyssyn.
— Kiitos, Jaakko, sanoi Edvard, — minä koetan ampua niin paljon metsänriistaa, että saan tämän teille korvatuksi.
Koko seuraavan aamun Edvard sitten väsymättä harjoitteli maaliinampumista, ja muutaman tunnin kuluttua hän jo oli niin taitava, että osasi pilkkaan joka kerran.
Talvi teki nyt tuloaan tavattoman ankarana. Metsänvartijan ja hänen "lastenlastensa" täytyi enimmäkseen pysyä sisässä, paitsi milloin Jaakko ja pojat menivät metsään hakemaan polttopuita. Mutta silti he eivät olleet laiskoja. Jaakko opetti Alicea keittämään ruokaa, ja vaikka tyttö alussa usein polttikin sormensa, tottui hän kuitenkin siihen vähitellen. Alfred puolestaan oppi tehtyään useita onnistumattomia yrityksiä oikein näppärästi valmistamaan kaikenlaisia hyödyllisiä tarvekaluja, ja pikku Edit leipoi vallan mainioita kauraleipiä. Iltaisin Alice käytti ahkerasti neulaa ja lankaa paikaten heidän vaatteitaan, ja vaikka pistokset ensimmältä olivatkin kömpelöitä, sujui työ kuitenkin päivä päivältä yhä paremmin. Jaakko opetti joka päivä lapsia lukemaan Edvardin avulla, ja niin kului talvi nopeasti. Nuo viisi kuukautta, jotka lapset olivat viettäneet Jaakon mökissä, tuntuivat heistä yhtä monelta viikolta. Kaikki olivat tyytyväisiä ja iloisia Edvardia lukuunottamatta, joka ei vielä ollut unohtanut entistä elämäänsä ja siihen liittyneitä toiveita.
Karja lisääntyy.
Aika kului, kuten sanottu, nopeasti ja pian oli talven valta lopussa. Lumi alkoi sulaa, puut saivat silmuja, ja toukokuussa vihannoi metsä jälleen.
Eräänä päivänä sanoi Jaakko Edvardille: — Nyt, Edvard, lähdemme metsälle onneamme koettamaan. Minun täytyy saada vähän metsänriistaa mukaani Lymingtoniin. Aion näet ostaa sieltä Alfredille rattaat ja silat. Meidän täytyy koettaa päästä pääpeuran jäljille ja seurata sitä sen pesälle; ja tällä kertaa saat sinä ensimmäisen laukauksen — silloin saamme nähdä minkälainen ampuja sinä olet.
Edvard ei tietenkään ollut vastahakoinen, ja niin lähdettiin liikkeelle heti aamiaisen jälkeen. Kun he olivat kulkeneet jonkun matkaa, keksivät he jäljet, jotka johtivat kappaleen matkaa edemmäksi ja viimein katosivat tiheään orjantappurapensastoon.
— Tuossa se siis on, Edvard, minnekähän se on kätkeytynyt? Annas kun minä ja Turva tunkeudumme viidakkoon, kyllä se silloin tulee esiin, niin että se joutuu ampumamatkan päähän sinusta. Muista tähdätä niin, että osut peuraa takapuolelle lapaa.
Näin sanoen hiipi Jaakko orjantappurapensaistoon. Seuraavassa silmänräpäyksessä Edvard näki komean peuran syöksyvän esiin pensaikosta. Hän tähtäsi ja laukaisi, ja eläin vaipui maahan. Edvard aikoi juuri juosta sen luo, mutta muisti samassa, että Jaakko oli käskenyt hänen pysyä paikallaan, kunnes hän tulisi takaisin. Hän latasi siis pyssynsä uudelleen ja jäi odottamaan Jaakkoa, joka samassa saapuikin Turva kintereillään.
— Hyvin osattu, Edvard, sanoi vanha metsästäjä hiljaa. Sitten hän viittasi sanajalikkoon kappaleen matkan päässä ja lausui:
— Katsohan, Edvard, sinun silmäsi ovat nuoremmat kuin minun. Eikö tuolta sanajalkojen välistä pistäydy joku oksa?
— Minä näen kyllä mitä tarkoitatte. Ei, se liikkuu.
— Sitähän minäkin; mutta minun silmäni alkavat jo käydä huonoiksi. Saatpas nähdä, että siinä on toinen peura. Jää sinä, Edvard, tänne, tällä kertaa on minun vuoroni ampua. Turva jääköön myös tänne.
Jaakko lähti nyt matkaan, ja katosi pian Edvardin näkyvistä, mutta hetken kuluttua kuului laukaus ja peura tuli täyttä laukkaa juosten Edvardia kohti, joka seisoi piilossa. Vasta kun se oli tullut aivan lähelle, se huomasi pojan ja aikoi kääntyä mutta liian myöhään. Edvard oli ennättänyt laukaista, ja Turva kiiti haavoitetun otuksen jäljestä.
— Se on mennyttä miestä, huusi Jaakko, joka nyt juosten saapui paikalle. — Turva ottaa sen kyllä kiinni, meidän täytyy vain rientää perästä.
Molemmat tarttuivat pyssyynsä ja juoksivat voimainsa takaa, ja kun he olivat tunkeutuneet hiukan syvemmälle metsään, kuulivat he koiran haukunnan.
He riensivät eteenpäin vielä jonkun matkaa ja tapasivat viimein peuran maassa polvillaan ja Turvan sen kimpussa.
— Tarkkaa nyt, Edvard, kuinka minä lähenen sitä, peuran sarvien pisto on näet hyvin vaarallinen.
Näin sanoen läheni Jaakko peuraa takaapäin ja leikkasi sen kaulasuonen metsästyspuukollaan.